Sain media-alan opiskelijana olla mukana Näkymättömän-hankkeen työpajassa, johon osallistui epäsäännöllisesti noin kymmenen nuorta.

Omalla kohdallani ajattelin ympyrän sulkeutuvan nuorten digitarinapajassa. Olen 16-vuotiaana sairastunut keskivaikeaan paniikkihäiriöön, joka muutti koko elämäni kulun, lähestulkoon yhden iltapäivän aikana. Yrittäessäni parantua ja rakentaa itsestäni vahvempaa, luin ja kirjoitin paljon tarinoita. Niistä tuli minun pakokeinoni tästä maailmasta, sen hetkisestä elämästä. Nyt minulla oli mahdollisuus auttaa muita nuoria kirjoittamaan tarinansa, jakaa tarinoiden tärkeyttä ja ehkä jopa auttaa heitä rakentamaan itsensä vahvemmaksi.

”Osasin samaistua nuoriin, tiesin heidän ajatuksensa ja tunteensa. Mutta en enää ymmärtänyt heitä.”

Kymmenen vuotta työpajan nuoria vanhempana, olin jo unohtanut sen panssarin, jonka nuoret
rakentavat itselleen. Hyvät kommentit ja kehut kimpoavat pois, ainoastaan negatiiviset
kommentoinnit tunnutaan uskovan. Minkään ei saa näyttää innostavan tai kiinnostavan, kukaan ei saa tehdä vaikutusta. Pitää esittää itsevarmaa ja vanhaa, vaikka sisällä musertuisi suurenkin
taakaan alta.

Se oli suurin vaikeuteni työpajassa. Osasin samaistua nuoriin, tiesin heidän ajatuksensa ja tunteensa. Mutta en enää ymmärtänyt heitä. Miksi tuolloin kaikki tuntui niin hirveän epämukavalta, vaikealta, ja tulevaisuus oli joku kaukainen maa, johon ehkä joskus saattaisi päästä, jos lippu jostain tipahtaa käteen?

”Tarinat, joita he kertoivat, olivat ihania, liikuttavia ja koskettavia. Hauskoja, kummallisia ja surullisia.”

Mutta minulla oli hauskaa nuorten kanssa. Olin oma itseni heidän kanssaan, nauroin heidän
jutuilleen ja kuuntelin uskomattomiakin ideoita. Yritin kehua aina kun se oli mahdollista ja saada edes yhden kommentin läpäisemään panssarin. Tarinat, joita he kertoivat, olivat ihania, liikuttavia ja koskettavia. Hauskoja, kummallisia ja surullisia. Heissä oli niin uskomaton potentiaali, jos he vain itse sen näkisivät.

Nuorten suhtautuminen tulevaisuuteen on kaksiteräinen miekka. He osaavat elää täysillä
hetkessä, miettimättä hetkeäkään huomista. He nauttivat kesäpäivistä, hassuista videoista ja
elokuvista. He eivät murehdi tulevaisuutta, vaikka he ovat niitä kenellä se on vielä edessä. Me
vähän elämää kokeneemmat taas huolehdimme liiankin kanssa huomisesta ja yritämme saada
nuoret ajattelemaan sitä kanssamme.

”Olen aina keskittynyt siihen lopputulokseen, maaliviivaan, valmiiseen tuotokseen, mutta tämän työpajan myötä aloin ymmärtää omaa matkaani paremmin.”

Näissä nuorissa oli niin uskomaton potentiaali. Jos sen valjastaisi, voimme odottaa ihmeitä
nykynuorisolta. Emme voi muuta kuin auttaa parhaamme mukaan heitä heidän matkallaan, heidän tarinassaan. Yrittää tukea, auttaa ja kuunnella. Kuunnella tarinoita, joita he keksivät ja joita he elävät.

Ohjaajani sanoi viimeisen tapaamisen jälkeen, että digitarinassa ei ole kyse lopputuloksesta vaan matkasta. Olen aina keskittynyt siihen lopputulokseen, maaliviivaan, valmiiseen tuotokseen, mutta tämän työpajan myötä aloin ymmärtää omaa matkaani paremmin. Emme tule valmiiksi eikä ympyrä sulkeudu koskaan.

Eini Vuorinen

Kirjoittaja on Turun AMK:n medianomiopiskelija, joka keväällä 2017 ohjasi Näkymättömät-hankkeen Turussa järjestämää digitarinatyöpajaa yhdessä ohjaavien opettajien kanssa