Näkymättömät-hanke on saanut ajatukseni kääntymään jälleen teemaan, jota olen takavuosina tarkastellut mediatutkijan näkökulmasta: nuorten marginaaliseen asemaan yhteiskunnassa ja julkisessa keskustelussa.
Nuorisoon on kautta aikojen liitetty erilaisia uhkakuvia Suomessa ja muualla maailmassa. Nuoruuden on havaittu herättävän yhteiskunnissa herkästi moraalisia paniikkeja, joissa nuoret nähdään joko uhkana tai jonkin uhkan uhreina. Tätä on selitetty ikävaiheen ambivalenttiudella: kyse on eräänlaisesta ”rajatilasta”, siirtymävaiheesta lapsuudesta aikuisuuteen ja yhteiskunnan täysivaltaiseen jäsenyyteen. Nuoruus herättää ihailua, mutta myös huolta ja pelkoa. Joskus tuntuu, että olivatpa nuoret missä tahansa, he ovat väärässä paikassa, toisten (aikuisten, vanhusten, lasten) tiellä.
Nuoret ovat tiellä? Reclaim the streets -tapahtuma käynnistymässä Jyväskylässä vuonna 1998. Kuva: Pirita Juppi.
Suomalaisessa keskustelussa on ollut vahvasti esillä erityisesti nuorten syrjäytyminen. Huoli koulutuksen, työn, sosiaalisten verkostojen ja yhteiskunnallisen osallistumisen ulkopuolelle tippuvista nuorista on tietenkin täysin aiheellinen – mutta jos tarkemmin katsotaan, suomalaisnuorille kuuluu myös hyvää.
Helsingin Sanomat kertoi tänään (HS 10.2.2017) nuorison hurjasta menosta Helsingin kaduilla 1960-luvulla. Jutun tärkein viesti oli tämä: vaikka nuorisoväkivalta nousee nykyään helposti kärjekkäisiin otsikoihin, se on itse asiassa huomattavasti harvinaisempaa kuin sotien jälkeisinä vuosikymmeninä.
Vuonna 2016 toteutetun nuorisorikollisuuskyselyn mukaan myös nuorten tekemä ilkivalta ja muu rikoskäyttäytyminen, samoin kuin koulukiusaaminen, ovat vähentyneet huomattavasti tällä vuosikymmenellä ja etenkin suhteessa tarkasteluajanjakson alkuun, vuoteen 1995. Päihteiden käyttökin vaikuttaisi olevan laskussa.
Nuorisotutkimusverkoston tutkija Timo Harrikari esitti vuonna 2008, että lapsia ja nuoria koskevassa keskustelussa oli tapahtunut muutos 1990-luvun laman jälkeen. Harrikarin mukaan suomalaista lapsi- ja nuorisopolitiikkaa ja -keskustelua 1960-luvulta alkaen hallinnut hyvinvointipolitiikan regiimi oli saanut tehdä tilaa riskipolitiikan regiimille. Riskipolitiikan regiimille on ominaista konservatiivisiin perusarvoihin nojaava vahva huoli lapsista ja nuorista, kriisitunteen lietsonta, pahan maalaileminen kärjekkäisiin yksittäistapauksiin vetoamalla, lapsiin ja nuoriin liittyvien riskien korostaminen, sekä ”varhaisen puuttumisen” ja kontrollin korostaminen hallinnan keinoina.
Tutkin itse vuonna 2008 nuorten syrjäytymisestä suomalaisessa uutismediassa käytyä keskustelua. Harrikarin tunnistamalle riskipolitiikan regiimille ominainen puhetapa näkyi myös tässä aineistossa. Huoli syrjäytymisen riskiryhmäksi niputetusta nuorisosta kärjistyi paikoitellen uhkakuvien rakenteluksi ja kontrollivaatimuksiksi. Jyrkimmillään nuorten syrjäytyminen esitettiin koko yhteiskuntaa kohtaavana turvallisuusuhkana; rikollisuuden ja väkivallan tuottajana sekä yhteiskuntarauhan horjuttajana. Nuorten syrjäytyminen nähtiin myös yhteiskuntaa kohtaavana taloudellisena riskinä. Konservatiivisia, kuria korostavia sävyjä sisältyi myös puhetapaan, joka merkityksellisti nuorten syrjäytymisen muun muassa päihdeongelmiin, koulu- ja työhaluttomuuteen sekä epäterveellisiin elämäntapoihin kytkeytyvänä ”moraalisena rappiona”.
Toisenlaisiakin syrjäytymisen tulkitsemisen ja kehystämisen tapoja julkisessa keskustelussa toki esiintyi. Selkeimmin hyvinvointipolitiikan regiimille tyypillistä merkitysjärjestelmää edusti nuorten syrjäytymisen tulkitseminen hyvinvointivaltion ja sen palvelujärjestelmien epäonnistumisena. Syrjäytymistä tarkasteltiin myös pahoinvointiin ja mielenterveysongelmiin kytkeytyvänä inhimillisenä tragediana, jonka uhreja nuoret ovat.
Nuorten kokemista ongelmista on tietenkin voitava keskustella, ja toiminta nuorten osallisuuden vahvistamiseksi on tarpeellista ja tervetullutta. Itseäni kuitenkin mietityttää se, missä määrin ”ongelmapuhe” leimaa nuorison kokonaisuudessaan ongelma- ja riskiryhmäksi. Näyttäytyykö nuoriso julkisen keskustelun valossa niin vieraana ja hankalana ikäryhmänä, että se tekee meille aikuisille entistä vaikeammaksi kohdata nuoria luontevasti?
Toivottavaa onkin, että julkisuudessa äänensä saisivat useammin kuuluville nuoret itse, heistä ja heidän puolestaan puhuvien aikuisten sijaan. Tähän nuorten äänten esiin tuomiseen Näkymättömät-hankekin pyrkii.
Pirita Juppi
Kirjoittaja on Turun AMK:n Taideakatemian media-alan yliopettaja, joka osallistuu Näkymättömät-hankkeessa muun muassa digitarinapajojen vetämiseen nuorille
Lähteet
Harrikari, Timo 2008. Riskillä merkityt: lapset ja nuoret huolen ja puuttumisen politiikassa. Helsinki : Nuorisotutkimusseura, Nuorisotutkimusverkosto.
Juppi, Pirita 2011. Pahoinvoivia uhreja, turvallisuusuhkia ja taloudellisia taakkoja. Nuorten syrjäytymisen tulkintakehykset suomalaisessa uutismediassa. Janus Vol 19:3.
Moilanen, Kaisu 2016. Ennen kaikki oli kaduilla huonommin. Helsingin Sanomat 10.2.2016.
Näsi, Matti 2016. Nuorten rikoskäyttäytyminen ja uhrikokemukset 2016. Katsauksia 16/2016. Helsingin yliopisto, Valtiotieteellinen teidekunta, Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti.