Avainsana-arkisto: sarjakuvat

Minun jälkeni maailmassa – omaelämäkerrallisesta sarjakuvasta

Jyväskylässä toteutetuissa luovissa, taidelähtöisissä työpajoissa on päästy tutustumaan muun muassa sarjakuvien tekemiseen. Kurssien ja intensiivityöpajojen tuotoksia on ollut esillä hankkeen virallisessa sarjakuvablogissa kevään ajan. Tehtävänannot keskittyivät hankkeen teeman mukaisesti omaelämäkerrallisiin aiheisiin, joissa nuoret pääsivät tutustumaan itseensä, omaan osaamiseensa ja tekemään itseään näkyviksi.

Mutta millä tavoilla sarjakuvan ja nimenomaan omaelämäkerrallisen sarjakuvan tekeminen on merkittävää? Miten se eroaa esimerkiksi päiväkirjan kirjoittamisesta? Tässä merkinnässä esittelen hieman omaelämäkerrallisuutta sarjakuvan kautta ja pohdin sitä, miten oman elämän kuvittaminen voi näyttäytyä tekijälle jopa terapeuttisena, vaikka kyseessä ei olisikaan varsinainen terapia.

Omaelämäkerrallinen sarjakuva

Tunnettuja (oma)elämäkerrallisia sarjakuvia. Kuva: Katja Kontturi

Tunnettuja (oma)elämäkerrallisia sarjakuvia. Kuva: Katja Kontturi

Omaelämäkertasarjakuva on noussut merkittäväksi ilmiöksi 2000-luvun alkupuolelta lähtien, mikä näkyy sekä julkaistujen sarjakuva-albumien ja -romaanien määrässä että Internetissä olevien erilaisten sarjakuvablogien tarjonnassa. Sellaiset nimet kuin Alison Bechdel (Hautuukoti, 2006) ja Marjane Satrapi (Persepolis, 2000-2003) nostivat omaelämäkerrallisen sarjakuvan medianäkyvyyttä, vaikka jo 1980-luvulla alettiin tiedostaa sarjakuvan potentiaali vakavien aiheiden kertojana mm. Art Spiegelmanin elämäkerrallisen Mausin (1986-1991) ansiosta.

Erityisesti nuoret kokevat Internetin paikkana, jossa he voivat anonymiteetin turvin käsitellä vaikeita aiheita ja saada siihen vertaistukea ja apua. Vuonna 2014 Suomen sarjakuvaseura myönsi ensimmäistä kertaa ”Taivaallisin sarjakuvablogi” -palkinnon, jonka sai blogi Mitä nyt taas? Alkoholistien aikuisen lapsen tarinoita, jossa nimimerkillä ”Kuningatar Alkoholi” piirtävä nuori kertoo omaelämäkerrallisia tarinoita elämästään alkoholistin tyttärenä sekä faktoja muun muassa alkoholin käytöstä.

Kaikki sarjakuvablogit eivät käsittele näin vaikeita aiheita. Tyypillisesti blogeissa käydään läpi omaa arkea ja siihen liittyviä sattumuksia. Myös tunteita käsittelevät ja analysoivat blogimerkinnät ovat mahdollisia, esimerkiksi Kiroileva siili –sarjakuvastaan tuttu Milla Paloniemi pohdiskelee blogissaan En vaan osaa huumorin keinoin omia ihmissuhdekuvioitaan. Blogit mahdollistavat vertaistuen ohessa myös tietynlaisen anonymiteetin; erityisesti, jos tekijä kuvaa itsensä esimerkiksi eläimenä, kun Heta Happonen Harmaan pupun päiväkirjassaan.

Sarjakuvablogista voi syntyä myös oikea albumi. Kuva: Katja Kontturi

Sarjakuvablogista voi syntyä myös oikea albumi. Kuva: Katja Kontturi

Sarjakuvan kuvakerronta onkin täynnä erilaisia ikoneja, joista Harmaa pupu on vain yksi esimerkki. Sarjakuvapiirtäjä ja -tutkija Scott McCloudin mukaan ikoni on mikä tahansa kuva, jota käytetään esittämään henkilöä, paikkaa, asiaa tai ideaa. Kuvallisten ikonien merkitys vaihtelee niiden ulkonäön mukaan, kun taas ei-kuvallisten ikonien merkitys on rajattu ja absoluuttinen: ulkonäkö ei vaikuta tulkintaan, koska ne esittävät ideoita. (McCloud 1994, 27–28.) Ikoneihin kuuluvat muun muassa erilaiset symbolit. Käsite on sarjakuvan tutkimuksessa olennainen, sillä sarjakuva perustuu perinteisesti yksinkertaistettujen pilakuvien käyttöön. Pilakuvat keskittävät huomion kuvan (kuten ikonin) tarkoitukseen, sen ideaan – mitä yksinkertaisempi kuva on, sitä useampaa henkilöä se voisi esittää. Tämänkaltainen universaalius lisää mahdollisuutta samaistua sarjakuvan henkilöihin. (McCloud 1994, 30–36.) Näistä syistä edellä mainitut sarjakuvabloggaajat piirtävät itsestään pelkistettyjä, karrikoituja versioita tai jopa eläinhahmoja: heihin on tällöin helpompi samaistua.

Nämä erilaiset ikonit ja erityisesti symbolit antavat omaelämäkertasarjakuvan tekijälle mahdollisuuden käsitellä vaikeitakin asioita vertauskuvallisesti: teksti voi sanoa yhtä ja kuva toista. Tämä luo mielenkiintoisen kontrastin omaelämäkertojen totuudellisuuteen ja ajatukseen realismista. Sarjakuvista maisterin opinnäytteensä tehnyt Sanna Ala-Ojala onkin huomannut, että omaelämäkerrallisissa sarjakuvissa unet ja fantasia sekä kuultu ja luultu sekoittuvat usein keskenään. Sarjakuvista voi olla vaikeaa löytää todellisuutta jäljittelevää, puhdasta tapahtumallista ja ajallista kulkua kuvaavaa kerrontaa. Hän toteaa, että sarjakuvan tekijä ei joudu samalla tavalla sitoutumaan lukijan määrittelemään aitouden vaatimukseen, vaan hänen on ”oltava rehellinen vain itselleen ja tehtävä se, minkä tuntee ja mitä haluaa.” (Ala-Ojala 2011, 63–64.)

Omaelämäkerta onkin joukko paradokseja: se on faktaa ja fiktiota, yksityistä ja yhteistä, ”totuuksia ja valheita”. Maailma ei ilmene ihmiselle suoraan, vaan ihminen representoi – ilmaisee – maailman itselleen. Nämä ilmaisut ovat hänen mielensä tuotteita, mutta muotoutuneet kuitenkin sosiaalisessa ja kulttuurisessa vuorovaikutuksessa. Meille ei ole olemassa yhtä ainoaa totuutta omasta elämästämme. (Sava & Katainen 2004, 20.)

Sarjakuvissa tämä totuudellisuus näyttäytyy usein subjektiivisina kokemuksina, jotka saatetaan piirtää ruutuihin vertauskuvia hyödyntäen. Esimerkiksi sarjakuvataiteilija David B. kuvaa  veljensä epilepsiaa teoksessaan Epileptikko. David B. visualisoi taudin valtavaksi, atsteekkien kaksiulotteisen taiteen tapaan kuvatuksi lohikäärmeeksi, joka ympäröi koko perheen ja lävistää hänen veljensä (B. 2006, 112). Nuori David hakeutuu mielikuvitusolentojen joukkoon ja taistelee kuvitteellisia sotilaita vastaan (esim. B. 2006, 132–133). B. kuvaa omia tunteitaan ja ajatuksiaan symbolien kautta: hänen on taisteltava sotureita ja veljen lävistävää pelottavaa lohikäärmettä (tautia) vastaan.

Sarjakuvaromaani Epileptikko on lukemisen arvoinen järkäle. Kuva: Katja Kontturi

Sarjakuvaromaani Epileptikko on lukemisen arvoinen järkäle. Kuva: Katja Kontturi

Sanna Ala-Ojala näkee, että monista arkielämää käsittelevistä sarjakuvista nousee voimakkaasti esille ”tekijän tarve jakaa sarjakuvan kautta kokemansa”. Merkittävä tai kipeä kokemus muuntaa sarjakuvan tunnustamisen väyläksi, jonka kautta ”tekijä hakee yhteyttä ja voi vapautua kokemuksensa painolastin kantamisesta yksin.” (Ala-Ojala 2011, 58.) Tämä lienee syynä sarjakuvablogien saamaan suosioon Suomessa. Mahdollisuus saada nimettömänä vertaistukea niiltä samanikäisiltä tai samanhenkisiltä nuorilta, jotka ovat kokeneet vastaavia asioita. Samalla tavalla myös vaikeiden asioiden käsittely omaelämäkerrallisissa, jopa tunnustuksellisiksi kutsutuissa sarjakuvaromaaneissa tuntuu auttavan tekijää käsittelemään tapahtunutta. Se, että joku lukee, että joku näkee, on merkityksellistä.

Ala-Ojala kutsuu omia elämäänsä kuvaavia sarjakuviaan terapeuttisiksi ja tietää sarjakuvan välineellisen arvon niiden kertojana. Hän kuitenkin mieltää terapeuttisuuden käsitteen hankalaksi sen etymologisen taustan takia: se liitetään herkästi hoitokeinoihin, parantamiseen ja suljetussa ympäristössä jakamiseen. Hän puhuisi mieluummin kuvaamisen ja kertomisen tarpeen toteuttamisesta ja toiminnan kautta tapahtuvasta kohtaamisesta. (Ala-Ojala 2011, 46–47.) Toisaalta taiteen tekeminen voidaan mieltää henkilökohtaisella tasolla terapeuttiseksi kokemukseksi, vaikka siihen ei liittyisi suoranaista terapiaa. Silti näiden termien käyttäminen saattaa rajata esimerkiksi työpajoista kiinnostuneita pois, joten sen käyttöä kannattaa harkita. Ohjaaja on kuitenkin eri asia kuin terapeutti.

Sarjakuvan merkitys ilmaisumuotona

[K]uvien tekemisen kautta päästään suoraan kontaktiin kunkin ihmisen omien, olennaisten sisäisten hahmojen ja avointen, ratkaisua vaativien kysymysten kanssa. Kuvailmaisu on jo noiden kysymysten työstämistä, ja luovalla ilmaisulla on jo sinänsä suuri parantava voima. Kaikki kuvat ovat jossain mielessä tekijänsä omia kuvia. (Mantere 1991, 92.)

Kuvataideterapiaa tutkinut Meri-Helga Mantere esittää, että taideterapiassa esiintyy kuvien kehä: ”mielikuvat kiinnittyvät syntyviin kuviin ja nuo kuvat puolestaan synnyttävät uusia mielikuvia.” Niihin liittyvät erilaiset ajatukset, tunteet ja aistimukset tulevat esiin kuvissa itsessään. Mantere väittää, että ”[m]ielikuvat kytkeytyvät yksittäisiin kokemuksiin paljon läheisemmin kuin noita kokemuksia leimaavat sanalliset nimitykset voivat koskaan tehdä.” (Mantere 2010, 14.) Mantere näyttää tarkoittavan sitä, miten kuvat voivat tuoda tunnekokemukset paljon läheisemmiksi kuin pelkät sanalliset ilmaisut.

Mutta entä sarjakuva? Sarjakuva yhdistää toisiinsa kuvaa ja tekstiä. Parhaimmissa tapauksissa kumpikin tukee toista, eikä tarinaa voisi kertoa samanlaisena millään muulla tavalla. Sarjakuvan kerrontakeinojen mahdollisuudet korostuivat ainakin Itselleni entistä enemmän, kun työstin omaa lopputyötäni Sanallistaminen luovuusterapioissa -koulukseen. Päiväkirjan kirjoittaminen ei tuntunut yhtään miltään. Mutta piirtäminen kirjoittamisen rinnalla tarjosi uudenlaisen tavan kuvata asioita.

Kuvaa ja tekstiä yhdistävänä ilmaisumuotona sarjakuva tarjoaa mahdollisuuden kahteen eri tasolla kulkevaan kerrontaan: sanoilla voi kertoa yhtä ja kuvalla toista. Kun omaelämäkerrassa voi vain kertoa tarpeestaan nukkua, kirjoitus- ja muistiongelmistaan sekä itkukohtauksista, sarjakuvassa mukaan voi lisätä visuaalista symboliikkaa tueksi. Tekstissä voi kertoa olevansa vihainen – sarjakuvassa vihan voi näyttää päiden katkaisulla, vaikka tekstissä itsessään ei puhuttaisi minkäänlaisesta väkivallasta.

Sarjakuva on vahvasti lukijaan nojaava kerrontamuoto, sillä lukija täydentää mielessään ruutujen välissä olevan tilan. Sarjakuvan tekijä voi ohjata lukijan lukutahtia ruutujen välisillä siirtymillä, eli sillä, miten iso muutos ruutujen välillä tapahtuu. Lisäksi sommittelulla voi tehdä paljon: oli kyseessä sitten Internetin sarjakuvablogi tai sarjakuvaromaani, sillä on merkitystä, millä tavalla ruudut näytölle tai aukeamalle asettelee. Lukijan silmä voi vaellella kuvien välillä edestakaisin, mikä mahdollistaa esimerkiksi haastavan tilanteen näyttämisen kuvin: ruutujen reunojen ylittävä asia tai tapahtuma voimistuu merkitykseltään muihin nähden ja saattaa viestiä tunnetiloja, joita olisi hankala sanoittaa. Tunnetilat voi myös piilottaa ruutujen taustalle väreinä tai muotoina.

Sarjakuva on kertovaa taidetta, joka yhdistää kuvaa ja tekstiä erilaisin tavoin. Kuten kaikki taide, silläkin on tekijälleen voimakas, subjektiivinen merkitys. ”Taiteen keinoin näkyväksi tehty elämäntarina heijastuu takaisin itselle katsottavaksi, tulkittavaksi ja ymmärrettäväksi. [- -] Teen jäljen itsestäni maailmaan, koen itseni katsomalla tekemääni jälkeä ja vertaan sitä itseeni.” (Sava & Katainen 2005, 24.)

 

LÄHTEET

Ala-Ojala, Sanna 2011: Alakoulusta strippiklubiin. Aikamatka omaelämäkerralliseen sarjakuvaan. Taiteen maisterin opinnäytetyö, Aalto-yliopiston Taideteollinen korkeakoulu, Helsinki.

B., David 2006: Epileptic. William Clowes Ltd, Beccles, Suffolk.

Mantere, Meri-Helga 1991: Mielen kuvat. Kuvallinen ilmaisu terapeuttisessa kontekstissa. VAPK-kustannus, Helsinki.

Mantere, Meri-Helga 2010:  ”Taiteen ja terapian yhteinen kuva”. Teoksessa Taideterapian perusteet, toim. Mimmu Rankanen, Hanna Hentinen, Meri-Helga Mantere. Duodecim, Helsinki, s. 11–19.

McCloud, Scott 1994: Sarjakuva – näkymätön taide. (Alkuteos Understanding Comics: The Invisible Art, 1993.) The Goodfellows KY, Painatuskeskus Oy.

Sava, Inkeri & Katainen Arja 2004: ”Taide ja tarinallisuus itsen ja toisen kohtaamisen tilana.” Teoksessa Taiteeksi tarinoita oma elämä, toim. Inkeri Sava & Virpi Vesanen-Laukkanen. PS-kustannus, Jyväskylä.

Teksti pohjautuu osin allekirjoittaneen lopputyöhön ”Piirrän sinut muistiini.” Omaelämäkertasarjakuvan tekemisen terapeuttisuus surutyössä. (2014)

Katja Kontturi

Sisäistä supersankaria etsimässä

SAMSUNG CAMERA PICTURES

Supersankarityöpaja vauhdissa

Jos olisit supersankari, mikä olisi erikoiskykysi? Olisitko Tiimi-Toimija, Inspiraattori vai kenties Kielioppikostaja? Miten yrittäisit toiminnallasi parantaa yhteiskunnan tai maailman tilannetta? Mikä olisi supersankariasusi? Muun muassa näitä itsetuntemukseen ja oman osaamisen liittyviä asioita pohdimme perjantaina 15.1. Hyvinvoinnin välitystoimiston järjestämässä Taidelähtöisten menetelmien päivässä, jonne Näkymättömät-hankekin osallistui allekirjoittaneen voimin.

Seminaarin ja työpajoja sisältänyt tapahtuma alkoi Jyväskylän yliopistolla heti aamukymmeneltä, jolloin Tarja Pääjoki esitteli ESR:n rahoittamaa Hyvinvoinnin välitystoimisto -hanketta. Väkeä oli saapunut muistilehtiöiden kanssa ainakin yliopistolta, ammattikorkeakoululta, Sanallistaminen luovuusterapioissa -koulutuksesta sekä muilta taiteen ja kulttuurin aloilta. Päivän tarkoituksena oli avata tutkimuksen näkökulmia taiteen hyvinvointivaikutuksiin sekä päästä tutustumaan ammattitaiteilijoiden kehittämiin soveltavan taiteen menetelmiin. Työpajoihin olikin kutsuttu ohjaajiksi musiikin, tanssin, kuvataiteen ja sirkustaiteen osaajia sekä tietenkin paikalla Näkymättömiä edustanut supersankaripajaa säätänyt (ja allekirjoittanut) Katja Kontturi, joka ei kyllä osaa vieläkään mieltää itseään taiteilijaksi, vaan enemmänkin tutkijaksi.

Ennen kuin pääsimme esittelemään itsemme, ehdimme  kuuntelemaan akatemiatutkija Suvi Saarikallion esitelmän musiikin merkityksestä nuorten tunnetaidoille. Musiikki itsessään on jo tunneilmaisun muoto ja sen erilaiset piirteet, kuten tempo, äänen korkeus ja voimakkuus sekä äänenväri kuvastavat tunteita. Tunteet myös heijastuvat musiikkiin ja samalla niitä voi säädellä musiikin avulla – sekä hyvässä että pahassa. Saarikallio nosti esiin sen, että useiden tutkimusten perusteella on konkreettisesti todettu, että positiiviset tunteet parantavat itsesäätelyä ja hyvinvointia, mikä puolestaan laajentaa ajattelu- ja toimintakykyä sekä rakentaa erilaisia voimavaroja. Taiteen tuoma positiivinen tunnekokemus tekee meille siis konkreettisesti hyvää!

Saarikallion esitelmän jälkeen me toimijat pääsimme esittelemään itsemme, taustamme ja mahdolliset hankkeemme ja käymään innostavan keskustelun yleisökysymysten pohjalta. Esille nousi pohdintaa siitä, miten laitosten työntekijät suhtautuvat paikalle tuotuun taiteeseen tai taidetyöpajaan ja miten heidät voitaisiin integroida mukaan toimintaan; minkä kokoiset ryhmät ovat toimivia ja miten työpajoihin on yleensä suhtauduttu – onko taiteella nähty olevan merkitystä ja ovatko osallistujat itse kokeneet osaavansa tehdä ”taidetta”, vai vieläkö taide nähdään jonain korkeana tuotoksena, johon tavallisella ihmisellä ei ole kosketuspintaa.

Tärkeimpiä huomioita oli ainakin se, että mennään asiakkaan ehdoilla: mitä hän haluaa tai tarvitsee. Sarjakuvan kannalta täytyi ottaa huomioon, ettei termiä ”sarjakuvaterapia” oikeastaan ole vielä olemassa. Vaikka omaelämäkerrallisen sarjakuvan tekemiseen voi kuulua itseterapeuttisia vaikutuksia, asiaa ei pahemmin tutkittu. Oma tavoitteeni tulevien pajojen ohjaajana onkin selvittää, onko sarjakuvan tekeminen jotenkin erilaista suhteessa esimerkiksi (pelkkään) päiväkirjan kirjoittamiseen.

Kysymykset olivat niin hyviä ja aihe niin hedelmällinen, että keskustelua ja pohdittavaa olisi riittänyt helposti pariksi tunniksikin – varsinkin, kun meitä asiantuntijoita oli paikalla useampia ja jokaisella oli omat kommenttinsa ja kokemuksensa.

Minustako supersankari?

SAMSUNG CAMERA PICTURES

Supersankaripajan saldoa

Puolitoista tuntia kestäneissä työpajoissa halukkaat pääsivät kokeilemaan konkreettisesti erilaisia taiteellisia menetelmiä. ”Löydä oma sisäinen supersankarisi!” oli sarjakuvaterapiapaja, jossa tutustutin 12 innokasta osallistujaa sarjakuvan kerronnan ja oman menetelmäni saloihin. Aluksi päästin työpajalaiset pohtimaan omaa arkiminäänsä ja heittäytymään piirtämään sensuroimatta itseään. Niksi on käyttää (mahdollisimman paksua) tussia ja sitä toista, vähemmän tuttua kättä.

Itse pajan teemana oli oman osaamisen näkyväksi tekeminen käyttämällä hyväksi supersankari-ilmiötä. Miten omat työelämän vahvuudet voitaisiin siirtää supervoimiksi? Millaisia välineitä työminän pohjalta syntynyt supersankari käyttää? Tämän pohjalta jokainen sai työstää vapaasti joko lyhyen sarjakuvastripin tai ison, koko sivun kokoisen ruudun eli ”splash pagen”, jossa esitteli oman supersankarinsa.

Jopa puolessa tunnissa voi syntyä varsinaisia neronleimauksia, minkä tämäkin sarjakuvapaja todisti. Melkein näki, miten pienet lamput syttyivät ihmisten päiden yläpuolella ideoiden merkiksi ja papereille alkoi muotoutua uusia, monialaisia sankarihahmoja. Tunnelma oli välitön ja innostunut: lyhyt kommentti- ja palautekierros nosti esille fiiliksen, että tänään on onnistuttu. Toivottavasti tulevaisuudessa useampikin työnantaja saa työhaastattelussa käteensä sarjakuvan, joka kertoo hakijan osaamisesta, mielikuvituksesta ja kerrontataidoista.

SAMSUNG CAMERA PICTURES

Arkiminän ja sankariminän tutkiskelua

SAMSUNG CAMERA PICTURES

Rakkautta ja ymmärrystä jakava supersankari syntyi oman työpaikan pohjalta

Katja Kontturi