Avainsana-arkisto: omaelämäkerrallisuus

Minun jälkeni maailmassa – omaelämäkerrallisesta sarjakuvasta

Jyväskylässä toteutetuissa luovissa, taidelähtöisissä työpajoissa on päästy tutustumaan muun muassa sarjakuvien tekemiseen. Kurssien ja intensiivityöpajojen tuotoksia on ollut esillä hankkeen virallisessa sarjakuvablogissa kevään ajan. Tehtävänannot keskittyivät hankkeen teeman mukaisesti omaelämäkerrallisiin aiheisiin, joissa nuoret pääsivät tutustumaan itseensä, omaan osaamiseensa ja tekemään itseään näkyviksi.

Mutta millä tavoilla sarjakuvan ja nimenomaan omaelämäkerrallisen sarjakuvan tekeminen on merkittävää? Miten se eroaa esimerkiksi päiväkirjan kirjoittamisesta? Tässä merkinnässä esittelen hieman omaelämäkerrallisuutta sarjakuvan kautta ja pohdin sitä, miten oman elämän kuvittaminen voi näyttäytyä tekijälle jopa terapeuttisena, vaikka kyseessä ei olisikaan varsinainen terapia.

Omaelämäkerrallinen sarjakuva

Tunnettuja (oma)elämäkerrallisia sarjakuvia. Kuva: Katja Kontturi

Tunnettuja (oma)elämäkerrallisia sarjakuvia. Kuva: Katja Kontturi

Omaelämäkertasarjakuva on noussut merkittäväksi ilmiöksi 2000-luvun alkupuolelta lähtien, mikä näkyy sekä julkaistujen sarjakuva-albumien ja -romaanien määrässä että Internetissä olevien erilaisten sarjakuvablogien tarjonnassa. Sellaiset nimet kuin Alison Bechdel (Hautuukoti, 2006) ja Marjane Satrapi (Persepolis, 2000-2003) nostivat omaelämäkerrallisen sarjakuvan medianäkyvyyttä, vaikka jo 1980-luvulla alettiin tiedostaa sarjakuvan potentiaali vakavien aiheiden kertojana mm. Art Spiegelmanin elämäkerrallisen Mausin (1986-1991) ansiosta.

Erityisesti nuoret kokevat Internetin paikkana, jossa he voivat anonymiteetin turvin käsitellä vaikeita aiheita ja saada siihen vertaistukea ja apua. Vuonna 2014 Suomen sarjakuvaseura myönsi ensimmäistä kertaa ”Taivaallisin sarjakuvablogi” -palkinnon, jonka sai blogi Mitä nyt taas? Alkoholistien aikuisen lapsen tarinoita, jossa nimimerkillä ”Kuningatar Alkoholi” piirtävä nuori kertoo omaelämäkerrallisia tarinoita elämästään alkoholistin tyttärenä sekä faktoja muun muassa alkoholin käytöstä.

Kaikki sarjakuvablogit eivät käsittele näin vaikeita aiheita. Tyypillisesti blogeissa käydään läpi omaa arkea ja siihen liittyviä sattumuksia. Myös tunteita käsittelevät ja analysoivat blogimerkinnät ovat mahdollisia, esimerkiksi Kiroileva siili –sarjakuvastaan tuttu Milla Paloniemi pohdiskelee blogissaan En vaan osaa huumorin keinoin omia ihmissuhdekuvioitaan. Blogit mahdollistavat vertaistuen ohessa myös tietynlaisen anonymiteetin; erityisesti, jos tekijä kuvaa itsensä esimerkiksi eläimenä, kun Heta Happonen Harmaan pupun päiväkirjassaan.

Sarjakuvablogista voi syntyä myös oikea albumi. Kuva: Katja Kontturi

Sarjakuvablogista voi syntyä myös oikea albumi. Kuva: Katja Kontturi

Sarjakuvan kuvakerronta onkin täynnä erilaisia ikoneja, joista Harmaa pupu on vain yksi esimerkki. Sarjakuvapiirtäjä ja -tutkija Scott McCloudin mukaan ikoni on mikä tahansa kuva, jota käytetään esittämään henkilöä, paikkaa, asiaa tai ideaa. Kuvallisten ikonien merkitys vaihtelee niiden ulkonäön mukaan, kun taas ei-kuvallisten ikonien merkitys on rajattu ja absoluuttinen: ulkonäkö ei vaikuta tulkintaan, koska ne esittävät ideoita. (McCloud 1994, 27–28.) Ikoneihin kuuluvat muun muassa erilaiset symbolit. Käsite on sarjakuvan tutkimuksessa olennainen, sillä sarjakuva perustuu perinteisesti yksinkertaistettujen pilakuvien käyttöön. Pilakuvat keskittävät huomion kuvan (kuten ikonin) tarkoitukseen, sen ideaan – mitä yksinkertaisempi kuva on, sitä useampaa henkilöä se voisi esittää. Tämänkaltainen universaalius lisää mahdollisuutta samaistua sarjakuvan henkilöihin. (McCloud 1994, 30–36.) Näistä syistä edellä mainitut sarjakuvabloggaajat piirtävät itsestään pelkistettyjä, karrikoituja versioita tai jopa eläinhahmoja: heihin on tällöin helpompi samaistua.

Nämä erilaiset ikonit ja erityisesti symbolit antavat omaelämäkertasarjakuvan tekijälle mahdollisuuden käsitellä vaikeitakin asioita vertauskuvallisesti: teksti voi sanoa yhtä ja kuva toista. Tämä luo mielenkiintoisen kontrastin omaelämäkertojen totuudellisuuteen ja ajatukseen realismista. Sarjakuvista maisterin opinnäytteensä tehnyt Sanna Ala-Ojala onkin huomannut, että omaelämäkerrallisissa sarjakuvissa unet ja fantasia sekä kuultu ja luultu sekoittuvat usein keskenään. Sarjakuvista voi olla vaikeaa löytää todellisuutta jäljittelevää, puhdasta tapahtumallista ja ajallista kulkua kuvaavaa kerrontaa. Hän toteaa, että sarjakuvan tekijä ei joudu samalla tavalla sitoutumaan lukijan määrittelemään aitouden vaatimukseen, vaan hänen on ”oltava rehellinen vain itselleen ja tehtävä se, minkä tuntee ja mitä haluaa.” (Ala-Ojala 2011, 63–64.)

Omaelämäkerta onkin joukko paradokseja: se on faktaa ja fiktiota, yksityistä ja yhteistä, ”totuuksia ja valheita”. Maailma ei ilmene ihmiselle suoraan, vaan ihminen representoi – ilmaisee – maailman itselleen. Nämä ilmaisut ovat hänen mielensä tuotteita, mutta muotoutuneet kuitenkin sosiaalisessa ja kulttuurisessa vuorovaikutuksessa. Meille ei ole olemassa yhtä ainoaa totuutta omasta elämästämme. (Sava & Katainen 2004, 20.)

Sarjakuvissa tämä totuudellisuus näyttäytyy usein subjektiivisina kokemuksina, jotka saatetaan piirtää ruutuihin vertauskuvia hyödyntäen. Esimerkiksi sarjakuvataiteilija David B. kuvaa  veljensä epilepsiaa teoksessaan Epileptikko. David B. visualisoi taudin valtavaksi, atsteekkien kaksiulotteisen taiteen tapaan kuvatuksi lohikäärmeeksi, joka ympäröi koko perheen ja lävistää hänen veljensä (B. 2006, 112). Nuori David hakeutuu mielikuvitusolentojen joukkoon ja taistelee kuvitteellisia sotilaita vastaan (esim. B. 2006, 132–133). B. kuvaa omia tunteitaan ja ajatuksiaan symbolien kautta: hänen on taisteltava sotureita ja veljen lävistävää pelottavaa lohikäärmettä (tautia) vastaan.

Sarjakuvaromaani Epileptikko on lukemisen arvoinen järkäle. Kuva: Katja Kontturi

Sarjakuvaromaani Epileptikko on lukemisen arvoinen järkäle. Kuva: Katja Kontturi

Sanna Ala-Ojala näkee, että monista arkielämää käsittelevistä sarjakuvista nousee voimakkaasti esille ”tekijän tarve jakaa sarjakuvan kautta kokemansa”. Merkittävä tai kipeä kokemus muuntaa sarjakuvan tunnustamisen väyläksi, jonka kautta ”tekijä hakee yhteyttä ja voi vapautua kokemuksensa painolastin kantamisesta yksin.” (Ala-Ojala 2011, 58.) Tämä lienee syynä sarjakuvablogien saamaan suosioon Suomessa. Mahdollisuus saada nimettömänä vertaistukea niiltä samanikäisiltä tai samanhenkisiltä nuorilta, jotka ovat kokeneet vastaavia asioita. Samalla tavalla myös vaikeiden asioiden käsittely omaelämäkerrallisissa, jopa tunnustuksellisiksi kutsutuissa sarjakuvaromaaneissa tuntuu auttavan tekijää käsittelemään tapahtunutta. Se, että joku lukee, että joku näkee, on merkityksellistä.

Ala-Ojala kutsuu omia elämäänsä kuvaavia sarjakuviaan terapeuttisiksi ja tietää sarjakuvan välineellisen arvon niiden kertojana. Hän kuitenkin mieltää terapeuttisuuden käsitteen hankalaksi sen etymologisen taustan takia: se liitetään herkästi hoitokeinoihin, parantamiseen ja suljetussa ympäristössä jakamiseen. Hän puhuisi mieluummin kuvaamisen ja kertomisen tarpeen toteuttamisesta ja toiminnan kautta tapahtuvasta kohtaamisesta. (Ala-Ojala 2011, 46–47.) Toisaalta taiteen tekeminen voidaan mieltää henkilökohtaisella tasolla terapeuttiseksi kokemukseksi, vaikka siihen ei liittyisi suoranaista terapiaa. Silti näiden termien käyttäminen saattaa rajata esimerkiksi työpajoista kiinnostuneita pois, joten sen käyttöä kannattaa harkita. Ohjaaja on kuitenkin eri asia kuin terapeutti.

Sarjakuvan merkitys ilmaisumuotona

[K]uvien tekemisen kautta päästään suoraan kontaktiin kunkin ihmisen omien, olennaisten sisäisten hahmojen ja avointen, ratkaisua vaativien kysymysten kanssa. Kuvailmaisu on jo noiden kysymysten työstämistä, ja luovalla ilmaisulla on jo sinänsä suuri parantava voima. Kaikki kuvat ovat jossain mielessä tekijänsä omia kuvia. (Mantere 1991, 92.)

Kuvataideterapiaa tutkinut Meri-Helga Mantere esittää, että taideterapiassa esiintyy kuvien kehä: ”mielikuvat kiinnittyvät syntyviin kuviin ja nuo kuvat puolestaan synnyttävät uusia mielikuvia.” Niihin liittyvät erilaiset ajatukset, tunteet ja aistimukset tulevat esiin kuvissa itsessään. Mantere väittää, että ”[m]ielikuvat kytkeytyvät yksittäisiin kokemuksiin paljon läheisemmin kuin noita kokemuksia leimaavat sanalliset nimitykset voivat koskaan tehdä.” (Mantere 2010, 14.) Mantere näyttää tarkoittavan sitä, miten kuvat voivat tuoda tunnekokemukset paljon läheisemmiksi kuin pelkät sanalliset ilmaisut.

Mutta entä sarjakuva? Sarjakuva yhdistää toisiinsa kuvaa ja tekstiä. Parhaimmissa tapauksissa kumpikin tukee toista, eikä tarinaa voisi kertoa samanlaisena millään muulla tavalla. Sarjakuvan kerrontakeinojen mahdollisuudet korostuivat ainakin Itselleni entistä enemmän, kun työstin omaa lopputyötäni Sanallistaminen luovuusterapioissa -koulukseen. Päiväkirjan kirjoittaminen ei tuntunut yhtään miltään. Mutta piirtäminen kirjoittamisen rinnalla tarjosi uudenlaisen tavan kuvata asioita.

Kuvaa ja tekstiä yhdistävänä ilmaisumuotona sarjakuva tarjoaa mahdollisuuden kahteen eri tasolla kulkevaan kerrontaan: sanoilla voi kertoa yhtä ja kuvalla toista. Kun omaelämäkerrassa voi vain kertoa tarpeestaan nukkua, kirjoitus- ja muistiongelmistaan sekä itkukohtauksista, sarjakuvassa mukaan voi lisätä visuaalista symboliikkaa tueksi. Tekstissä voi kertoa olevansa vihainen – sarjakuvassa vihan voi näyttää päiden katkaisulla, vaikka tekstissä itsessään ei puhuttaisi minkäänlaisesta väkivallasta.

Sarjakuva on vahvasti lukijaan nojaava kerrontamuoto, sillä lukija täydentää mielessään ruutujen välissä olevan tilan. Sarjakuvan tekijä voi ohjata lukijan lukutahtia ruutujen välisillä siirtymillä, eli sillä, miten iso muutos ruutujen välillä tapahtuu. Lisäksi sommittelulla voi tehdä paljon: oli kyseessä sitten Internetin sarjakuvablogi tai sarjakuvaromaani, sillä on merkitystä, millä tavalla ruudut näytölle tai aukeamalle asettelee. Lukijan silmä voi vaellella kuvien välillä edestakaisin, mikä mahdollistaa esimerkiksi haastavan tilanteen näyttämisen kuvin: ruutujen reunojen ylittävä asia tai tapahtuma voimistuu merkitykseltään muihin nähden ja saattaa viestiä tunnetiloja, joita olisi hankala sanoittaa. Tunnetilat voi myös piilottaa ruutujen taustalle väreinä tai muotoina.

Sarjakuva on kertovaa taidetta, joka yhdistää kuvaa ja tekstiä erilaisin tavoin. Kuten kaikki taide, silläkin on tekijälleen voimakas, subjektiivinen merkitys. ”Taiteen keinoin näkyväksi tehty elämäntarina heijastuu takaisin itselle katsottavaksi, tulkittavaksi ja ymmärrettäväksi. [- -] Teen jäljen itsestäni maailmaan, koen itseni katsomalla tekemääni jälkeä ja vertaan sitä itseeni.” (Sava & Katainen 2005, 24.)

 

LÄHTEET

Ala-Ojala, Sanna 2011: Alakoulusta strippiklubiin. Aikamatka omaelämäkerralliseen sarjakuvaan. Taiteen maisterin opinnäytetyö, Aalto-yliopiston Taideteollinen korkeakoulu, Helsinki.

B., David 2006: Epileptic. William Clowes Ltd, Beccles, Suffolk.

Mantere, Meri-Helga 1991: Mielen kuvat. Kuvallinen ilmaisu terapeuttisessa kontekstissa. VAPK-kustannus, Helsinki.

Mantere, Meri-Helga 2010:  ”Taiteen ja terapian yhteinen kuva”. Teoksessa Taideterapian perusteet, toim. Mimmu Rankanen, Hanna Hentinen, Meri-Helga Mantere. Duodecim, Helsinki, s. 11–19.

McCloud, Scott 1994: Sarjakuva – näkymätön taide. (Alkuteos Understanding Comics: The Invisible Art, 1993.) The Goodfellows KY, Painatuskeskus Oy.

Sava, Inkeri & Katainen Arja 2004: ”Taide ja tarinallisuus itsen ja toisen kohtaamisen tilana.” Teoksessa Taiteeksi tarinoita oma elämä, toim. Inkeri Sava & Virpi Vesanen-Laukkanen. PS-kustannus, Jyväskylä.

Teksti pohjautuu osin allekirjoittaneen lopputyöhön ”Piirrän sinut muistiini.” Omaelämäkertasarjakuvan tekemisen terapeuttisuus surutyössä. (2014)

Katja Kontturi

Näkyviksi kirjoitetut ajatukset

Keväällä starttasimme kirjoitustyöpajan Jyväskylän nuorisopsykiatrian poliklinikalla. Maaliskuun puolivälistä lähtien aloitimme maanantait syventymällä voimavarojen löytämiseen ja omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen. Sitä edelsivät joulukuun Näkymättömät-hankkeen koulutus sekä alkukevään lukuisat suunnittelupalaverit.

Alun perin olimme suunnitelleet kurssin kymmenen viikon mittaiseksi. Käytännön syistä sitä supistettiin ja tapaamiskertoja pidennettiin, sillä kurssia seuraisi heti perään videotyöpaja. Kokonaisuuden pitäisi päättyä kesäkuun alkuun mennessä, joten kirjoittelisimme yhteensä kuuden viikon verran, puolitoista tuntia kerrallaan. Tämä osoittautui itse asiassa hyväksi järjestelyksi, sillä pidempi aika salli myös pidempiä kirjoitusharjoituksia.

Ryhmä hioutui hienosti yhteen alusta alkaen ja yhtä ryhmäläistä lukuun ottamatta kaikki jatkoivat kuuden kerran kokonaisuuden loppuun saakka. Harjoituksemme keskittyivät voimavarat-teeman ympärille ja joka kerralle olimme varanneet harjoituksia (meille tuttuja, sovellettuja tai itse kehiteltyjä) elämän eri osa-alueisiin liittyen. Kattoteemoina kerroilla olivat intohimot / harrastukset, ihmissuhteet, muistot ja tarinat, itsetuntemus / arvot ja asenteet sekä unelmat / kyvyt ja taidot. Näiden teemojen pohjalta arvelimme pääsevämme käsittelemään voimavaroja monelta kantilta ja useasta suunnasta.

Työharjoittelijoiden blogitekstin kuva

Aarrekarttojen äärellä. Kuva: Pia Korhonen

Siispä halusimme koota kurssille myös monipuolisia harjoituksia. Suolsimme tajunnanvirtaa, piirsimme tukiverkostoja, muistelimme lapsuuden lempiharrastuksia, kävimme dialogia fiktiivisten hahmojen kanssa, kirjoitimme kirjettä ja askartelimme aarrekarttoja. Erilaisten menetelmien ansiosta jokainen pääsisi ilmaisemaan itseään silloinkin, kun kirjoittaminen tuntuisi vaikealta. Tehtävien välissä pääsi jakamaan tunteitaan ja oivalluksiaan, ja kannustimme hyödyntämään käytettyjä menetelmiä myös itsenäisesti omien ajatusten selvittämiseksi.

Nuoret lähtivät harjoituksiin mukaan ajatuksella, pohtien ja syventyen. Lopulta meistä ohjaajina tuntui väärältä esittää vaatimusta tai edes pyyntöä varsinaisten tekstien julkaisemisesta sellaisenaan – tärkeämmäksi näytti tulevan omien ajatusten näkyväksi tekeminen itselle sekä näkyväksi tuleminen ryhmässä, muistojen ja kokemusten yksityisyyden kunnioittaminen ja toisaalta rohkeuden löytäminen niiden jakamiseen tiiviissä, turvallisessa porukassa. Sama ryhmä jatkaa digitarinatyöskentelyn parissa, johon tämä kirjoittamiseen perustuva alkuosio heitä hiljalleen valmisti – tällöin myös oman tarinan laajempi julkaiseminen tulee mahdolliseksi.

Saimme kuulla ihania tarinoita, raskaita tarinoita, rakkaita muistoja ja muistoja hetkistä, joissa oli mukana elämän koko tunnekirjo. Ryhmä oli arvokas meille ja toivottavasti sitä myös nuorille. Olemme heille kiitollisia avoimuudesta ja heittäytymisestä, ilo oli läsnä joka tapaamisessa – se pilkahteli ja pärskyi ja toi lämpöä alkavaan viikkoon.

Outi Rantakylä ja Pia Korhonen – hankkeen työharjoittelijat