Yhteistyön voimaa Seinäjoella

IMG_20161111_164237

Valmalaisten pajapalautetta Seinäjoelta.

Seinäjoen digitarinapajoissa yhteistyötä on päästy rakentamaan muun muassa koulutuskeskus Sedun Valma-koulutuksen kanssa. Valman kautta osallistujia on saatu kahteen eri pajatoteutukseen Kauhajoelta ja Seinäjoelta. Pajojen merkitystä ja vaikutuksia nuoriin ovat päässeet aitiopaikalta seuraamaan Valman opettajat Sari ja Elina. Yhteistyö heidän kanssaan on pajojen järjestäjän näkökulmasta sujunut ihanteellisesti, toimijoiden välillä on vallinnut hyvä keskusteluyhteys ja pajoja on kehitetty sekä heiltä ja nuorilta saadun palautteen pohjalta.

Lue loppuun

Pajojen välisestä ystävyydestä – pajakokeiluja Seinäjoella

Seinäjoella saatiin viime keväänä päätökseen Näkymättömät pajatoiminnan toinen ja kolmas kierros. Käsikirjoittamista ja digitaalista tarinankerrontaa on harjoiteltu Seinäjoen pajoissa noin 50 nuoren kanssa ja kaikissa pajoissa nuorten taidot, aitous ja oivallukset ovat jättäneet ohjaajat usein sanattomiksi. Uniikkeja, mielenkiintoisia sekä koskettavia tarinoita on työstetty, nähty ja koettu yhdessä.

IMG_20161111_150612

Lue loppuun

Yhteistyö nuorten kanssa näkyväksi kirjasto- ja nuorisotoimen koulutuksessa Turussa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Keväällä 2017 Nuori näkyväksi ‑koulutuksessa pohdittiin ammatti-identiteettejä ja monialaista yhteistyötä, innostamista, osallisuutta, nuoruutta ja nuorten kanssa toimimista, etenkin kommunikaatiota. Koulutus oli suunnattu kirjasto- ja nuorisotoimen henkilöstölle. Keskustelujen lisäksi kirjoitettiin, tehtiin digitarinoita ja tutkittiin valtasuhteisiin liittyvää viestintää draamatyöpajassa. Yhtenä koulutuksen tavoitteena oli lujittaa kirjasto- ja nuorisotoimen välistä yhteistyötä.

Jotkut Nuori näkyväksi -koulutukseen osallistuneista tunsivat toisensa jo entuudestaan esimerkiksi siksi, että he tekevät työtä Turun lähikirjastoissa ja samassa yhteydessä toimivissa nuorisotiloissa. Syntyi myös uusia yhteistyösuhteita, jotka toivottavasti johtavat jatkossa yhteiseen nuorille tarkoitettuun toimintaan.

Oma ammatti-identiteetti työn alla

Yhteistyö toisten kanssa edellyttää sitä, että on valmis kertomaan omasta työstään. Kerronta olikin yksi keskeisisistä teemoista Nuori näkyväksi -koulutuksessa. Omaa työtä ja ammatti-identiteettiin liittyviä asioita tuotiin esiin sanallisesti mutta myös kuvilla. Tehtiinpä koulutuksessa pieniä digitaalisia tarinoitakin, siis videoita, siitä huolimatta, että koulutuksen kesto kokonaisuudessaan oli kolme kertaa neljä tuntia ja välitehtävät päälle.

Lindan digitarina nuorisotyöstä

Toisen työn tutkimista

Yhteistyö toisten kanssa edellyttää myös kykyä kuunnella kaikilla aisteillaan. Ensimmäisellä koulutuskerralla tehtävänä oli haastatella, mitkä ovat yhteistyökumppanin työhön liittyviä vahvuuksia, ja kertoa niistä muille. Yhtenä koulutukseen sisältyvänä tehtävänä oli toisen työn havainnointi ja kuvaaminen. Kuvat esiteltiin, ja kerrottiin, millaisiin työhön liittyviin asioihin oli kiinnittänyt huomiota sekä millaiset asiat tuntuivat olevan keskeisiä.

Vuorovaikutus ja valta

Nähdyksi ja kuuluksi tulemisen kokemus edellyttää kohtaamista. Joskus tavat, joilla olemme tottuneet toimimaan, tekevät kohtaamisen hankalaksi – siitäkin huolimatta, että kysymys voi olla tavallisista ja normaaleista vuorovaikutuksen tavoista.

Yksi asiakokonaisuus koulutuksessa oli ammattilaisten ja nuorten valtasuhteet ja vallan osoittaminen kommunikaatiossa, eli niin sanottu statusviestintä. Aihepiiristä keskusteltiin, mutta sitä tutkittiin myös kokemuksellisesti teatteri-ilmaisun ohjaaja ja medianomi Tiina Paanasen draamatyöpajassa. Esiin nousivat etenkin haastavat vuorovaikutustilanteet. Ratkaisu voi löytyä siitä, että menee lähelle vuorovaikutuskumppania, asettuu tasa-arvoiseen asemaan hänen kanssaan.

Keskustelut virtailivat kuin kevätpurot

Yhteistyö nuoriso- ja kirjastotoimen välillä, nuoret ja vuorovaikutus heidän kanssaan, medialähtöiset menetelmät, nuorten ajatusten ja näkemysten esiin tuominen ja se, miten toimia haastavissa tilanteissa, kiinnostivat ja puhuttivat koulutuksen osallistuneita. Uusia toimintatapoja hahmoteltiin yhdessä. Yhtenä näistä oli videotyöpajojen järjestäminen nuorille.

Toteuttamismahdollisuuksia joillekin uusille ideoille on tarjolla heti. Mutta esimerkiksi Yli-Maariaan rakennettavaan Ypsilon monitoimitilaan päästään vasta vuonna 2018, tilojen ja toiminnan suunnitteluun toivottavasti kuitenkin jo hyvissä ajoin ennen sitä. Keskusteluissa nimittäin todettiin, että harmillisen usein yhteistä keskustelua, toiminnan suunnittelua ja kunkin roolien rakentelua saman katon alla toimittaessa on vain vähän. Yhteistyösuhteita on siis olemassa, kommunikaatiolle täytyy vain löytää aika ja paikka arjen askareissa.

Nuori näkyväksi -koulutuksen kouluttajina toimivat Näkymättömät – Nuorten digitarinat -hankkeen projektipäällikkö Ritva Hyttinen, yliopettaja Pirita Juppi ja lehtori Ilona Tanskanen. He ovat koulutukseen osallistuneiden käytettävissä, kun kirjastoissa ja/tai nuorisotiloissa järjestetään taide- ja medialähtöistä toimintaa nuorille.

Teksti ja kuva: Ilona Tanskanen

Heidin pohdintoja innostamisesta

Ohjaajana digitarinatyöpajassa

P5041294

Sain media-alan opiskelijana olla mukana Näkymättömän-hankkeen työpajassa, johon osallistui epäsäännöllisesti noin kymmenen nuorta.

Omalla kohdallani ajattelin ympyrän sulkeutuvan nuorten digitarinapajassa. Olen 16-vuotiaana sairastunut keskivaikeaan paniikkihäiriöön, joka muutti koko elämäni kulun, lähestulkoon yhden iltapäivän aikana. Yrittäessäni parantua ja rakentaa itsestäni vahvempaa, luin ja kirjoitin paljon tarinoita. Niistä tuli minun pakokeinoni tästä maailmasta, sen hetkisestä elämästä. Nyt minulla oli mahdollisuus auttaa muita nuoria kirjoittamaan tarinansa, jakaa tarinoiden tärkeyttä ja ehkä jopa auttaa heitä rakentamaan itsensä vahvemmaksi.

”Osasin samaistua nuoriin, tiesin heidän ajatuksensa ja tunteensa. Mutta en enää ymmärtänyt heitä.”

Kymmenen vuotta työpajan nuoria vanhempana, olin jo unohtanut sen panssarin, jonka nuoret
rakentavat itselleen. Hyvät kommentit ja kehut kimpoavat pois, ainoastaan negatiiviset
kommentoinnit tunnutaan uskovan. Minkään ei saa näyttää innostavan tai kiinnostavan, kukaan ei saa tehdä vaikutusta. Pitää esittää itsevarmaa ja vanhaa, vaikka sisällä musertuisi suurenkin
taakaan alta.

Se oli suurin vaikeuteni työpajassa. Osasin samaistua nuoriin, tiesin heidän ajatuksensa ja tunteensa. Mutta en enää ymmärtänyt heitä. Miksi tuolloin kaikki tuntui niin hirveän epämukavalta, vaikealta, ja tulevaisuus oli joku kaukainen maa, johon ehkä joskus saattaisi päästä, jos lippu jostain tipahtaa käteen?

”Tarinat, joita he kertoivat, olivat ihania, liikuttavia ja koskettavia. Hauskoja, kummallisia ja surullisia.”

Mutta minulla oli hauskaa nuorten kanssa. Olin oma itseni heidän kanssaan, nauroin heidän
jutuilleen ja kuuntelin uskomattomiakin ideoita. Yritin kehua aina kun se oli mahdollista ja saada edes yhden kommentin läpäisemään panssarin. Tarinat, joita he kertoivat, olivat ihania, liikuttavia ja koskettavia. Hauskoja, kummallisia ja surullisia. Heissä oli niin uskomaton potentiaali, jos he vain itse sen näkisivät.

Nuorten suhtautuminen tulevaisuuteen on kaksiteräinen miekka. He osaavat elää täysillä
hetkessä, miettimättä hetkeäkään huomista. He nauttivat kesäpäivistä, hassuista videoista ja
elokuvista. He eivät murehdi tulevaisuutta, vaikka he ovat niitä kenellä se on vielä edessä. Me
vähän elämää kokeneemmat taas huolehdimme liiankin kanssa huomisesta ja yritämme saada
nuoret ajattelemaan sitä kanssamme.

”Olen aina keskittynyt siihen lopputulokseen, maaliviivaan, valmiiseen tuotokseen, mutta tämän työpajan myötä aloin ymmärtää omaa matkaani paremmin.”

Näissä nuorissa oli niin uskomaton potentiaali. Jos sen valjastaisi, voimme odottaa ihmeitä
nykynuorisolta. Emme voi muuta kuin auttaa parhaamme mukaan heitä heidän matkallaan, heidän tarinassaan. Yrittää tukea, auttaa ja kuunnella. Kuunnella tarinoita, joita he keksivät ja joita he elävät.

Ohjaajani sanoi viimeisen tapaamisen jälkeen, että digitarinassa ei ole kyse lopputuloksesta vaan matkasta. Olen aina keskittynyt siihen lopputulokseen, maaliviivaan, valmiiseen tuotokseen, mutta tämän työpajan myötä aloin ymmärtää omaa matkaani paremmin. Emme tule valmiiksi eikä ympyrä sulkeudu koskaan.

Eini Vuorinen

Kirjoittaja on Turun AMK:n medianomiopiskelija, joka keväällä 2017 ohjasi Näkymättömät-hankkeen Turussa järjestämää digitarinatyöpajaa yhdessä ohjaavien opettajien kanssa

Vieras ja pelottava nuoriso?

Näkymättömät-hanke on saanut ajatukseni kääntymään jälleen teemaan, jota olen takavuosina tarkastellut mediatutkijan näkökulmasta: nuorten marginaaliseen asemaan yhteiskunnassa ja julkisessa keskustelussa.

Nuorisoon on kautta aikojen liitetty erilaisia uhkakuvia Suomessa ja muualla maailmassa. Nuoruuden on havaittu herättävän yhteiskunnissa herkästi moraalisia paniikkeja, joissa nuoret nähdään joko uhkana tai jonkin uhkan uhreina. Tätä on selitetty ikävaiheen ambivalenttiudella: kyse on eräänlaisesta ”rajatilasta”, siirtymävaiheesta lapsuudesta aikuisuuteen ja yhteiskunnan täysivaltaiseen jäsenyyteen. Nuoruus herättää ihailua, mutta myös huolta ja pelkoa. Joskus tuntuu, että olivatpa nuoret missä tahansa, he ovat väärässä paikassa, toisten (aikuisten, vanhusten, lasten) tiellä.

Nuoret ovat tiellä? Reclaim the streets -tapahtuma käynnistymässä Jyväskylässä vuonna 1998. Kuva: Pirita Juppi.

Nuoret ovat tiellä? Reclaim the streets -tapahtuma käynnistymässä Jyväskylässä vuonna 1998. Kuva: Pirita Juppi.

Suomalaisessa keskustelussa on ollut vahvasti esillä erityisesti nuorten syrjäytyminen. Huoli koulutuksen, työn, sosiaalisten verkostojen ja yhteiskunnallisen osallistumisen ulkopuolelle tippuvista nuorista on tietenkin täysin aiheellinen – mutta jos tarkemmin katsotaan, suomalaisnuorille kuuluu myös hyvää.

Helsingin Sanomat kertoi tänään (HS 10.2.2017) nuorison hurjasta menosta Helsingin kaduilla 1960-luvulla. Jutun tärkein viesti oli tämä: vaikka nuorisoväkivalta nousee nykyään helposti kärjekkäisiin otsikoihin, se on itse asiassa huomattavasti harvinaisempaa kuin sotien jälkeisinä vuosikymmeninä.

Vuonna 2016 toteutetun nuorisorikollisuuskyselyn mukaan myös nuorten tekemä ilkivalta ja muu rikoskäyttäytyminen, samoin kuin koulukiusaaminen, ovat vähentyneet huomattavasti tällä vuosikymmenellä ja etenkin suhteessa tarkasteluajanjakson alkuun, vuoteen 1995. Päihteiden käyttökin vaikuttaisi olevan laskussa.

Nuorisotutkimusverkoston tutkija Timo Harrikari esitti vuonna 2008, että  lapsia ja nuoria koskevassa keskustelussa oli tapahtunut muutos 1990-luvun laman jälkeen. Harrikarin mukaan suomalaista lapsi- ja nuorisopolitiikkaa ja -keskustelua 1960-luvulta alkaen hallinnut hyvinvointipolitiikan regiimi oli saanut tehdä tilaa riskipolitiikan regiimille. Riskipolitiikan regiimille on ominaista konservatiivisiin perusarvoihin nojaava vahva huoli lapsista ja nuorista, kriisitunteen lietsonta, pahan maalaileminen kärjekkäisiin yksittäistapauksiin vetoamalla, lapsiin ja nuoriin liittyvien riskien korostaminen, sekä ”varhaisen puuttumisen” ja kontrollin korostaminen hallinnan keinoina.

Tutkin itse vuonna 2008 nuorten syrjäytymisestä suomalaisessa uutismediassa käytyä keskustelua. Harrikarin tunnistamalle riskipolitiikan regiimille ominainen puhetapa näkyi myös tässä aineistossa. Huoli syrjäytymisen riskiryhmäksi niputetusta nuorisosta kärjistyi paikoitellen uhkakuvien rakenteluksi ja kontrollivaatimuksiksi. Jyrkimmillään nuorten syrjäytyminen esitettiin koko yhteiskuntaa kohtaavana turvallisuusuhkana; rikollisuuden ja väkivallan tuottajana sekä yhteiskuntarauhan horjuttajana. Nuorten syrjäytyminen nähtiin myös yhteiskuntaa kohtaavana taloudellisena riskinä. Konservatiivisia, kuria korostavia sävyjä sisältyi myös puhetapaan, joka merkityksellisti nuorten syrjäytymisen muun muassa päihdeongelmiin, koulu- ja työhaluttomuuteen sekä epäterveellisiin elämäntapoihin kytkeytyvänä ”moraalisena rappiona”.

Toisenlaisiakin syrjäytymisen tulkitsemisen ja kehystämisen tapoja julkisessa keskustelussa toki esiintyi. Selkeimmin hyvinvointipolitiikan regiimille tyypillistä merkitysjärjestelmää edusti nuorten syrjäytymisen tulkitseminen hyvinvointivaltion ja sen palvelujärjestelmien epäonnistumisena. Syrjäytymistä tarkasteltiin myös pahoinvointiin ja mielenterveysongelmiin kytkeytyvänä inhimillisenä tragediana, jonka uhreja nuoret ovat.

Nuorten kokemista ongelmista on tietenkin voitava keskustella, ja toiminta nuorten osallisuuden vahvistamiseksi on tarpeellista ja tervetullutta. Itseäni kuitenkin mietityttää se, missä määrin ”ongelmapuhe” leimaa nuorison kokonaisuudessaan ongelma- ja riskiryhmäksi. Näyttäytyykö nuoriso julkisen keskustelun valossa niin vieraana ja hankalana ikäryhmänä, että se tekee meille aikuisille entistä vaikeammaksi kohdata nuoria luontevasti?

Toivottavaa onkin, että julkisuudessa äänensä saisivat useammin kuuluville nuoret itse, heistä ja heidän puolestaan puhuvien aikuisten sijaan. Tähän nuorten äänten esiin tuomiseen Näkymättömät-hankekin pyrkii.

Pirita Juppi

Kirjoittaja on Turun AMK:n Taideakatemian media-alan yliopettaja, joka osallistuu Näkymättömät-hankkeessa muun muassa digitarinapajojen vetämiseen nuorille

 

Lähteet

Harrikari, Timo 2008. Riskillä merkityt: lapset ja nuoret huolen ja puuttumisen politiikassa. Helsinki : Nuorisotutkimusseura, Nuorisotutkimusverkosto.

Juppi, Pirita 2011. Pahoinvoivia uhreja, turvallisuusuhkia ja taloudellisia taakkoja. Nuorten syrjäytymisen tulkintakehykset suomalaisessa uutismediassa.  Janus Vol 19:3.

Moilanen, Kaisu 2016. Ennen kaikki oli kaduilla huonommin. Helsingin Sanomat 10.2.2016.

Näsi, Matti 2016. Nuorten rikoskäyttäytyminen ja uhrikokemukset 2016. Katsauksia 16/2016. Helsingin yliopisto, Valtiotieteellinen teidekunta, Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti.

Kuntoutumiskylän digitarinahanke

Syksyn 2016 ajan työskentelimme elokuvaohjaaja/sairaanhoitaja Olli Väänäsen kanssa Nikulanmäen Kuntoutumiskylässä Pieksämäellä digitarinoiden parissa. Ollin tehtävänä oli raportoida prosessimme videolle sekä antaa teknistä tukea wevideo-ohjelman käytössä. Ollin videodokumentti valmistuu talven aikana.

Nikulanmäen Kuntoutumiskylä on lähinnä nuorille mielenterveyskuntoutujille tarkoitettu sosiaalipsykiatrinen asumisyhteisö. Olen ohjannut siellä kirjallisuusterapeuttisia ryhmiä yli kymmenen vuoden ajan, joten paikka ja pisimpään kylässä asuneet kuntoutujat ovat minulle tuttuja. Myös tämä Digitarinaryhmä alkoi perinteisenä kirjoittajaryhmänä. Kokoonpano vaihteli hieman kerrasta toiseen. Oli mukavaa nähdä miten kylän asukkaat yksi toisensa jälkeen kiinnostuivat ryhmästä ja halusivat mukaan. Toimintaan osallistui yhteensä kymmenen kuntoutujaa, joista suurin osa oli nuoria aikuisia. Halusin pitää ryhmän avoimena uusille tulijoille, jotta mahdollisimman moni asukas saisi tilaisuuden osallistua toimintaan. Kirjoitimme runoja, analysoimme sarjakuvia ja niissä ilmaistuja tunteita, keskustelimme kirjallisuudesta, etiikasta ja mielenterveydestä.

received_10154043412758025

Kirjoittajaryhmä inspiroituu tarinoiden äärellä

Kirjoittajaryhmän ohella musisoimme kylän oman bändin, Aurinkokiven, jäsenten kanssa. Bändin kanssa työskentely on minulle tuttua kesältä 2015, jolloin minä ja Jose järjestimme heidän kanssaan pienen rock-festivaalin. Aurinkokiven syksy oli muutenkin mielenkiintoinen, bändi pääsi levyttämään sekä keikalle Laura Voutilaisen lämppäriksi. Kylässä leijailikin bändin ansiosta energinen ja toiveikas tunnelma.

Digitarinakuvausta autiotalolla

Digitarinakuvausta autiotalolla

Muutaman kirjoittamispainotteisen tapaamisen jälkeen lähdimme ulos valokuvaamaan. Mukaan tuli tässä vaiheessa kaksi nuorta, jotka eivät olleet osallistuneet kirjoittajaryhmään. He pääsivät kuitenkin hyvin tarinaprosessiin mukaan. Teimme kaksi kuvausmatkaa lähiympäristössä. Ensimmäisellä kerralla kuvasimme kauniilla luonnonsuojelualueella ja autiotalon pihalla aivan kuntoutumiskylän liepeillä. Toisella kerralla matkasimme parin kilometrin päähän Partaharjun leirikylään. Kaikki mukana olleet pitivät kuvaamisesta kovasti. Lisäarvoa loi luonnossa liikkuminen ja ruskan taltiointi.

 

 

blogikuvasielakaisa


Prosessin aikana syntyi yhteensä seitsemän digitarinaa. Neljä kuntoutujaa rakensi oman digitarinansa prosessin aikana otettujen valokuvien ympärille. Yksi tarinoista oli musiikkivideo omaan rap-kappaleeseen, muiden tarinoiden aiheina olivat luonto, liikunta ja Nikulanmäellä asuminen. Viides tarina kertoo pöllöistä ja pohjautuu Ollin kuvaamaan haastatteluun. Kylän toinen rap-artisti taas teki digitarinansa musiikillisesta historiastaan. Seitsemäs osallistuja halusi taltioida oman taidenäyttelynsä ja tehdä tarinansa siitä. Kunkin osallistujan tarinan aihe löytyi helposti.

 

Syksy oli kaikin puolin antoisa ja työskentely Kuntoutumiskylässä oli palkitsevaa. Haasteitakin kuitenkin riitti. Useista varmisteluista huolimatta joka kerralla kävi niin, etteivät kaikki ryhmämme jäsenet pystyneet osallistumaan ryhmään päällekkäisten menojen vuoksi tai pystyivät osallistumaan vain osan ajasta. Käyntimme venyivätkin varsin pitkiksi ja työskentelyyn sisältyi turhan paljon odottelua ja aikataulujen selvittelyä.

Toinen haastava asia prosessissa oli se, ettei Kuntoutumiskylässä ollut tietokoneita asukkaiden käyttöön ja vain parilla osallistujalla oli oma kone. Myös nettiyhteyksien toiminta jätti toivomisen varaa. Päätimmekin järjestää varsinaisen tietokonetyöskentelyn kylän ulkopuolella. Pettymykseksemme myöskään Pieksämäen kirjastossa ei ollut tällaiseen työskentelyyn soveltuvia tiloja. Saimme onneksi Pieksämäen lukiosta vuokrattua toimivan atk-luokan, jossa kävimme kahtena viikonloppuna työstämässä digitarinoita tietokoneelle. Lukiolla valmistui kolme tarinaa, loput neljä jäivät vielä enemmän tai vähemmän keskeneräisiksi. Järjestimme vielä yhden käynnin Nikulanmäelle, jolloin tarkoituksena oli saada loput tarinat valmiiksi. Jälleen kerran osa kuntoutujista oli toisaalla ja vain kaksi tarinoista valmistui. Loput kaksi jäivät viimeistelyä vaille valmiiksi, joten prosessi jatkuu vielä yhden käynnin verran ensi vuoden puolelle.
received_10154289046703025

Osallistujien palaute oli positiivista ja myös me ohjaajat pidimme työskentelystä kovasti. Erityisen mukavaa oli yhdistää työskentelyyn eri taidelajeja ja työmetodeja. Wevideo-ohjelman käyttöä hieman jännitin aluksi, mutta Ollin asiantuntevalla avustuksella sen käyttö sujui yllättävän hyvin niin minulta kuin ryhmän osallistujiltakin. Monet tarvitsivat kuitenkin henkilökohtaista ohjausta koko työskentelyn ajan, koska heillä ei ollut juurikaan aiempaa kokemusta atk-ohjelmien käytöstä. Hiljalleen ohjelma tuli kuitenkin kaikille tutuksi ja onnistumisen ilo oli suuri, kun kunkin tarina vuorollaan valmistui.

Tässä vielä linkki Emilian digitarinaan:

https://www.wevideo.com/view/763784579

 

Kirjoittaja: Karoliina Maanmieli, Näkymättömät -hankkeen tutkijatohtori

Vieraileva kirjoittaja: Nuoret toivat ääntä kirjastoon

Kun Kouvolan keskustasta puuttui nuorisotila, pääkirjasto ja nuorisotoimi ryhtyivät yhteistyöhön. Lopputulemana oli kirjaston tiloihin perustettu nuorisotila, jossa nuorten ohjaamisesta vastaavat kirjaston mediatuottaja ja kaupungin nuoriso-ohjaaja.

Mediamaja on Kouvolan kirjaston monitoimitila, jossa voi käyttää tietokoneita, pelata retrokonsoleita tai uusimpia videopelejä, soittaa ja laulaa äänitysstudiossa, editoida videota, käyttää kuvankäsittelyohjelmia, digitoida vanhoja elokuvia tai levyjä, lainata videokameroita, jalustoja ja äänityslaitteita. Kaikessa apuna toimii tarvittaessa kirjaston mediatuottaja eli allekirjoittanut.

Heti maaliskuussa pidettyjen avajaisten jälkeen kirjaston nuorisotilasta eIi nuokkarista tuli suosittu. Keskimäärin nuoria käy illan aikana 30–40.

medimajatila

Kouvolan kirjaston Mediamajassa nuorista saa lähteä ääntä.

Ammattien rajapinnoilla

Mediamaja sijaitsee kirjaston alakerrassa omassa tilassaan, jossa ei tarvitse istua suu supussa hissukseen. Nuokkari-iltoina nuoret toimivat DJ:nä vuorotellen, soittavat äänitysstudion puolella instrumentteja, pelaavat pingistä ja videopelejä. Musiikki, pelien äänet ja äänekäs puheensorina täyttävät tilan. Kun reilut parikymmentä nuorta kokoontuu samaan tilaan, ääntä ja melskettä tosiaankin riittää.

Teini-ikäisille nuorille, jotka viettävät neljä tuntia Mediamajassa, on asetettava sääntöjä aivan eri tavalla kuin muille kirjaston asiakkaille. Samoin nuokkarien omat käyttäytymissäännöt eroavat kirjaston säännöistä. Nuokkareilla on esimerkiksi energiajuomat kielletty.

Välillä nuoriso-ohjaajan ja mediatuottajan ammatit sekoittuvat, ja kirjaston työntekijä joutuu ottamaan nuoriso-ohjaajan roolin. Nuoret kysyvät nuokkarien asioista minulta, ja nuoriso-ohjaajalta Mediamajan laitteisiin tai kirjastoon liittyviä asioita. Tässä liikutaan ammattien rajapinnoilla. Puhutaan kolmannesta työstä, jota yhteisöpedagogi Kirsi Purhonen tutkii paraikaa.

Räppiä eetteriin

Pääasiassa nuokkari-iltoina nuoret pelaavat pelikoneita ja pingistä, seurustelevat keskenään. Erityisesti äänitysstudio on kiinnostanut nuoria. Olemme äänittäneet räppiä, soittaneet instrumentteja sekä tehneet biiseistä videoita ja ladanneet niitä YouTubeen.

Nuorisotoimi järjestää nuorille omaa ohjelmaansa, kuten piirustus- ja graffitityöpajoja tai erilaisia turnauksia pelikonsoleilla. Mediamaja osallistuu näihin tapahtumiin lainaamalla nuorille video- ja järjestelmäkameroita, joilla nuoret pääsevät taltioimaan tapahtumia. Autamme videon ja kuvien käsittelyssä jälkeenpäin.

Tänä syksynä olemme äänittäneet studiossa kaikenlaista rockista räppiin.  Tässä Mediamajan nuokkarin vakiovieraiden, The Shooters -yhtyeen, uusin biisi marraskuun alusta:

Lisätietoja Mediamajasta:

http://www.kirjastokaista.fi/kirjastokaistan-kumppanit-esittelyssa-osa-3-mediamaja/

http://www.kyyti.fi/palvelut/tietoa-mediamajasta

https://www.facebook.com/Kouvolan-kirjaston-Mediamaja-94652417752/?fref=ts

https://www.instagram.com/mediamajakouvola/

 

Tuomo Mannonen

Tuomo Mannonen on opiskellut medianomiksi Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiassa. Mannonen työskentelee mediatuottajana Kouvolan kirjaston mediamajassa.

Minun jälkeni maailmassa – omaelämäkerrallisesta sarjakuvasta

Jyväskylässä toteutetuissa luovissa, taidelähtöisissä työpajoissa on päästy tutustumaan muun muassa sarjakuvien tekemiseen. Kurssien ja intensiivityöpajojen tuotoksia on ollut esillä hankkeen virallisessa sarjakuvablogissa kevään ajan. Tehtävänannot keskittyivät hankkeen teeman mukaisesti omaelämäkerrallisiin aiheisiin, joissa nuoret pääsivät tutustumaan itseensä, omaan osaamiseensa ja tekemään itseään näkyviksi.

Mutta millä tavoilla sarjakuvan ja nimenomaan omaelämäkerrallisen sarjakuvan tekeminen on merkittävää? Miten se eroaa esimerkiksi päiväkirjan kirjoittamisesta? Tässä merkinnässä esittelen hieman omaelämäkerrallisuutta sarjakuvan kautta ja pohdin sitä, miten oman elämän kuvittaminen voi näyttäytyä tekijälle jopa terapeuttisena, vaikka kyseessä ei olisikaan varsinainen terapia.

Omaelämäkerrallinen sarjakuva

Tunnettuja (oma)elämäkerrallisia sarjakuvia. Kuva: Katja Kontturi

Tunnettuja (oma)elämäkerrallisia sarjakuvia. Kuva: Katja Kontturi

Omaelämäkertasarjakuva on noussut merkittäväksi ilmiöksi 2000-luvun alkupuolelta lähtien, mikä näkyy sekä julkaistujen sarjakuva-albumien ja -romaanien määrässä että Internetissä olevien erilaisten sarjakuvablogien tarjonnassa. Sellaiset nimet kuin Alison Bechdel (Hautuukoti, 2006) ja Marjane Satrapi (Persepolis, 2000-2003) nostivat omaelämäkerrallisen sarjakuvan medianäkyvyyttä, vaikka jo 1980-luvulla alettiin tiedostaa sarjakuvan potentiaali vakavien aiheiden kertojana mm. Art Spiegelmanin elämäkerrallisen Mausin (1986-1991) ansiosta.

Erityisesti nuoret kokevat Internetin paikkana, jossa he voivat anonymiteetin turvin käsitellä vaikeita aiheita ja saada siihen vertaistukea ja apua. Vuonna 2014 Suomen sarjakuvaseura myönsi ensimmäistä kertaa ”Taivaallisin sarjakuvablogi” -palkinnon, jonka sai blogi Mitä nyt taas? Alkoholistien aikuisen lapsen tarinoita, jossa nimimerkillä ”Kuningatar Alkoholi” piirtävä nuori kertoo omaelämäkerrallisia tarinoita elämästään alkoholistin tyttärenä sekä faktoja muun muassa alkoholin käytöstä.

Kaikki sarjakuvablogit eivät käsittele näin vaikeita aiheita. Tyypillisesti blogeissa käydään läpi omaa arkea ja siihen liittyviä sattumuksia. Myös tunteita käsittelevät ja analysoivat blogimerkinnät ovat mahdollisia, esimerkiksi Kiroileva siili –sarjakuvastaan tuttu Milla Paloniemi pohdiskelee blogissaan En vaan osaa huumorin keinoin omia ihmissuhdekuvioitaan. Blogit mahdollistavat vertaistuen ohessa myös tietynlaisen anonymiteetin; erityisesti, jos tekijä kuvaa itsensä esimerkiksi eläimenä, kun Heta Happonen Harmaan pupun päiväkirjassaan.

Sarjakuvablogista voi syntyä myös oikea albumi. Kuva: Katja Kontturi

Sarjakuvablogista voi syntyä myös oikea albumi. Kuva: Katja Kontturi

Sarjakuvan kuvakerronta onkin täynnä erilaisia ikoneja, joista Harmaa pupu on vain yksi esimerkki. Sarjakuvapiirtäjä ja -tutkija Scott McCloudin mukaan ikoni on mikä tahansa kuva, jota käytetään esittämään henkilöä, paikkaa, asiaa tai ideaa. Kuvallisten ikonien merkitys vaihtelee niiden ulkonäön mukaan, kun taas ei-kuvallisten ikonien merkitys on rajattu ja absoluuttinen: ulkonäkö ei vaikuta tulkintaan, koska ne esittävät ideoita. (McCloud 1994, 27–28.) Ikoneihin kuuluvat muun muassa erilaiset symbolit. Käsite on sarjakuvan tutkimuksessa olennainen, sillä sarjakuva perustuu perinteisesti yksinkertaistettujen pilakuvien käyttöön. Pilakuvat keskittävät huomion kuvan (kuten ikonin) tarkoitukseen, sen ideaan – mitä yksinkertaisempi kuva on, sitä useampaa henkilöä se voisi esittää. Tämänkaltainen universaalius lisää mahdollisuutta samaistua sarjakuvan henkilöihin. (McCloud 1994, 30–36.) Näistä syistä edellä mainitut sarjakuvabloggaajat piirtävät itsestään pelkistettyjä, karrikoituja versioita tai jopa eläinhahmoja: heihin on tällöin helpompi samaistua.

Nämä erilaiset ikonit ja erityisesti symbolit antavat omaelämäkertasarjakuvan tekijälle mahdollisuuden käsitellä vaikeitakin asioita vertauskuvallisesti: teksti voi sanoa yhtä ja kuva toista. Tämä luo mielenkiintoisen kontrastin omaelämäkertojen totuudellisuuteen ja ajatukseen realismista. Sarjakuvista maisterin opinnäytteensä tehnyt Sanna Ala-Ojala onkin huomannut, että omaelämäkerrallisissa sarjakuvissa unet ja fantasia sekä kuultu ja luultu sekoittuvat usein keskenään. Sarjakuvista voi olla vaikeaa löytää todellisuutta jäljittelevää, puhdasta tapahtumallista ja ajallista kulkua kuvaavaa kerrontaa. Hän toteaa, että sarjakuvan tekijä ei joudu samalla tavalla sitoutumaan lukijan määrittelemään aitouden vaatimukseen, vaan hänen on ”oltava rehellinen vain itselleen ja tehtävä se, minkä tuntee ja mitä haluaa.” (Ala-Ojala 2011, 63–64.)

Omaelämäkerta onkin joukko paradokseja: se on faktaa ja fiktiota, yksityistä ja yhteistä, ”totuuksia ja valheita”. Maailma ei ilmene ihmiselle suoraan, vaan ihminen representoi – ilmaisee – maailman itselleen. Nämä ilmaisut ovat hänen mielensä tuotteita, mutta muotoutuneet kuitenkin sosiaalisessa ja kulttuurisessa vuorovaikutuksessa. Meille ei ole olemassa yhtä ainoaa totuutta omasta elämästämme. (Sava & Katainen 2004, 20.)

Sarjakuvissa tämä totuudellisuus näyttäytyy usein subjektiivisina kokemuksina, jotka saatetaan piirtää ruutuihin vertauskuvia hyödyntäen. Esimerkiksi sarjakuvataiteilija David B. kuvaa  veljensä epilepsiaa teoksessaan Epileptikko. David B. visualisoi taudin valtavaksi, atsteekkien kaksiulotteisen taiteen tapaan kuvatuksi lohikäärmeeksi, joka ympäröi koko perheen ja lävistää hänen veljensä (B. 2006, 112). Nuori David hakeutuu mielikuvitusolentojen joukkoon ja taistelee kuvitteellisia sotilaita vastaan (esim. B. 2006, 132–133). B. kuvaa omia tunteitaan ja ajatuksiaan symbolien kautta: hänen on taisteltava sotureita ja veljen lävistävää pelottavaa lohikäärmettä (tautia) vastaan.

Sarjakuvaromaani Epileptikko on lukemisen arvoinen järkäle. Kuva: Katja Kontturi

Sarjakuvaromaani Epileptikko on lukemisen arvoinen järkäle. Kuva: Katja Kontturi

Sanna Ala-Ojala näkee, että monista arkielämää käsittelevistä sarjakuvista nousee voimakkaasti esille ”tekijän tarve jakaa sarjakuvan kautta kokemansa”. Merkittävä tai kipeä kokemus muuntaa sarjakuvan tunnustamisen väyläksi, jonka kautta ”tekijä hakee yhteyttä ja voi vapautua kokemuksensa painolastin kantamisesta yksin.” (Ala-Ojala 2011, 58.) Tämä lienee syynä sarjakuvablogien saamaan suosioon Suomessa. Mahdollisuus saada nimettömänä vertaistukea niiltä samanikäisiltä tai samanhenkisiltä nuorilta, jotka ovat kokeneet vastaavia asioita. Samalla tavalla myös vaikeiden asioiden käsittely omaelämäkerrallisissa, jopa tunnustuksellisiksi kutsutuissa sarjakuvaromaaneissa tuntuu auttavan tekijää käsittelemään tapahtunutta. Se, että joku lukee, että joku näkee, on merkityksellistä.

Ala-Ojala kutsuu omia elämäänsä kuvaavia sarjakuviaan terapeuttisiksi ja tietää sarjakuvan välineellisen arvon niiden kertojana. Hän kuitenkin mieltää terapeuttisuuden käsitteen hankalaksi sen etymologisen taustan takia: se liitetään herkästi hoitokeinoihin, parantamiseen ja suljetussa ympäristössä jakamiseen. Hän puhuisi mieluummin kuvaamisen ja kertomisen tarpeen toteuttamisesta ja toiminnan kautta tapahtuvasta kohtaamisesta. (Ala-Ojala 2011, 46–47.) Toisaalta taiteen tekeminen voidaan mieltää henkilökohtaisella tasolla terapeuttiseksi kokemukseksi, vaikka siihen ei liittyisi suoranaista terapiaa. Silti näiden termien käyttäminen saattaa rajata esimerkiksi työpajoista kiinnostuneita pois, joten sen käyttöä kannattaa harkita. Ohjaaja on kuitenkin eri asia kuin terapeutti.

Sarjakuvan merkitys ilmaisumuotona

[K]uvien tekemisen kautta päästään suoraan kontaktiin kunkin ihmisen omien, olennaisten sisäisten hahmojen ja avointen, ratkaisua vaativien kysymysten kanssa. Kuvailmaisu on jo noiden kysymysten työstämistä, ja luovalla ilmaisulla on jo sinänsä suuri parantava voima. Kaikki kuvat ovat jossain mielessä tekijänsä omia kuvia. (Mantere 1991, 92.)

Kuvataideterapiaa tutkinut Meri-Helga Mantere esittää, että taideterapiassa esiintyy kuvien kehä: ”mielikuvat kiinnittyvät syntyviin kuviin ja nuo kuvat puolestaan synnyttävät uusia mielikuvia.” Niihin liittyvät erilaiset ajatukset, tunteet ja aistimukset tulevat esiin kuvissa itsessään. Mantere väittää, että ”[m]ielikuvat kytkeytyvät yksittäisiin kokemuksiin paljon läheisemmin kuin noita kokemuksia leimaavat sanalliset nimitykset voivat koskaan tehdä.” (Mantere 2010, 14.) Mantere näyttää tarkoittavan sitä, miten kuvat voivat tuoda tunnekokemukset paljon läheisemmiksi kuin pelkät sanalliset ilmaisut.

Mutta entä sarjakuva? Sarjakuva yhdistää toisiinsa kuvaa ja tekstiä. Parhaimmissa tapauksissa kumpikin tukee toista, eikä tarinaa voisi kertoa samanlaisena millään muulla tavalla. Sarjakuvan kerrontakeinojen mahdollisuudet korostuivat ainakin Itselleni entistä enemmän, kun työstin omaa lopputyötäni Sanallistaminen luovuusterapioissa -koulukseen. Päiväkirjan kirjoittaminen ei tuntunut yhtään miltään. Mutta piirtäminen kirjoittamisen rinnalla tarjosi uudenlaisen tavan kuvata asioita.

Kuvaa ja tekstiä yhdistävänä ilmaisumuotona sarjakuva tarjoaa mahdollisuuden kahteen eri tasolla kulkevaan kerrontaan: sanoilla voi kertoa yhtä ja kuvalla toista. Kun omaelämäkerrassa voi vain kertoa tarpeestaan nukkua, kirjoitus- ja muistiongelmistaan sekä itkukohtauksista, sarjakuvassa mukaan voi lisätä visuaalista symboliikkaa tueksi. Tekstissä voi kertoa olevansa vihainen – sarjakuvassa vihan voi näyttää päiden katkaisulla, vaikka tekstissä itsessään ei puhuttaisi minkäänlaisesta väkivallasta.

Sarjakuva on vahvasti lukijaan nojaava kerrontamuoto, sillä lukija täydentää mielessään ruutujen välissä olevan tilan. Sarjakuvan tekijä voi ohjata lukijan lukutahtia ruutujen välisillä siirtymillä, eli sillä, miten iso muutos ruutujen välillä tapahtuu. Lisäksi sommittelulla voi tehdä paljon: oli kyseessä sitten Internetin sarjakuvablogi tai sarjakuvaromaani, sillä on merkitystä, millä tavalla ruudut näytölle tai aukeamalle asettelee. Lukijan silmä voi vaellella kuvien välillä edestakaisin, mikä mahdollistaa esimerkiksi haastavan tilanteen näyttämisen kuvin: ruutujen reunojen ylittävä asia tai tapahtuma voimistuu merkitykseltään muihin nähden ja saattaa viestiä tunnetiloja, joita olisi hankala sanoittaa. Tunnetilat voi myös piilottaa ruutujen taustalle väreinä tai muotoina.

Sarjakuva on kertovaa taidetta, joka yhdistää kuvaa ja tekstiä erilaisin tavoin. Kuten kaikki taide, silläkin on tekijälleen voimakas, subjektiivinen merkitys. ”Taiteen keinoin näkyväksi tehty elämäntarina heijastuu takaisin itselle katsottavaksi, tulkittavaksi ja ymmärrettäväksi. [- -] Teen jäljen itsestäni maailmaan, koen itseni katsomalla tekemääni jälkeä ja vertaan sitä itseeni.” (Sava & Katainen 2005, 24.)

 

LÄHTEET

Ala-Ojala, Sanna 2011: Alakoulusta strippiklubiin. Aikamatka omaelämäkerralliseen sarjakuvaan. Taiteen maisterin opinnäytetyö, Aalto-yliopiston Taideteollinen korkeakoulu, Helsinki.

B., David 2006: Epileptic. William Clowes Ltd, Beccles, Suffolk.

Mantere, Meri-Helga 1991: Mielen kuvat. Kuvallinen ilmaisu terapeuttisessa kontekstissa. VAPK-kustannus, Helsinki.

Mantere, Meri-Helga 2010:  ”Taiteen ja terapian yhteinen kuva”. Teoksessa Taideterapian perusteet, toim. Mimmu Rankanen, Hanna Hentinen, Meri-Helga Mantere. Duodecim, Helsinki, s. 11–19.

McCloud, Scott 1994: Sarjakuva – näkymätön taide. (Alkuteos Understanding Comics: The Invisible Art, 1993.) The Goodfellows KY, Painatuskeskus Oy.

Sava, Inkeri & Katainen Arja 2004: ”Taide ja tarinallisuus itsen ja toisen kohtaamisen tilana.” Teoksessa Taiteeksi tarinoita oma elämä, toim. Inkeri Sava & Virpi Vesanen-Laukkanen. PS-kustannus, Jyväskylä.

Teksti pohjautuu osin allekirjoittaneen lopputyöhön ”Piirrän sinut muistiini.” Omaelämäkertasarjakuvan tekemisen terapeuttisuus surutyössä. (2014)

Katja Kontturi

Esittelyssä Jyväskylän moniosaajat

Näkymättömät-hankkeen jyväskyläläisiä toimijoita ovat yliopistonlehtori Risto Niemi-Pynttäri, tutkijatohtori Katja Kontturi sekä sanataide- ja kirjallisuusterapiaohjaaja Simo Nieminen. Heitä yhdistää luovien menetelmien suosiminen opetuksessa ja rakkaus kirjallisuutta kohtaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Katja Kontturi (vas.), Risto Niemi-Pynttäri ja Simo Nieminen

Verkkokirjoittamisen dosentti Risto Niemi-Pynttäri on tehnyt työuransa kirjallisuuden ja kirjoittamisen opettamisen parissa. Verkkokirjoittaminen ja uusi kirjoittaminen eli uudenlaisessa mediaympäristössä kirjoittaminen ovat hänen tutkimuksensa keskiössä. Opettajana ja graduohjaajana hän viitoittaa opiskelijoita uusien kirjoittamisen muotojen pariin. Rooliaan Näkymättömät-hankkeessa hän kuvaa uusien toimijoiden tukijana ja ohjaajana.

Uudenlaiset menetelmät ovat aina kiinnostaneet Niemi-Pynttäriä. Hän on muun muassa vetänyt kirjallisuushistorian roolipelivetoista kurssia vuodesta 2005 lähtien. Yhdeksi uran kohokohdista Niemi-Pynttäri nostaa kirjoittajaryhmä Teletopeliuksen ohjaamisen. Teletopelius on yksi Suomen vanhimmista verkkokirjoittamisen ryhmistä. ”Kun ryhmä perustettiin, verkkokirjoittaminen oli niin uusi asia, että kirjoittajat olivat todella innoissaan ja heitä riitti. Kirjoittamiseen ei tullut taukoja, ja verkko tarjosi mahdollisuuden, että kaikki voivat kirjoittaa niin paljon kuin halusivat”, Niemi-Pynttäri kertoo.

Katja Kontturi on nykykulttuurin tutkimuksen tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa, sarjakuvatutkija ja lisäksi hän opettaa sanataidetta kansalaisopiston sanataidekoulussa ja tekee satunnaisia sanataide- ja sarjakuvaohjauksia. Sarjakuvia Kontturi on harrastanut pienestä pitäen, mutta yliopistossa opiskellessa ne alkoivat kiinnostaa myös tutkimuksen kohteena. ”Kiinnostuin sarjakuvatutkimuksesta puolivahingossa: fuksivuotenani sarjakuvataiteilija Petri Hiltunen totesi luennollaan, että itse asiassa Barksin ja Rosan Aku Ankathan ovat fantasiasarjakuvia ja siitä se sitten lähti – asiaa piti ruveta tutkimaan Rosan osalta ensin esseessä ja sitten hieman laajemmin – lopulta väitöskirjaa myöten”, Kontturi muistelee.

Näkymättömät-hankkeessa Kontturi on ollut monessa mukana. Hän on suunnitellut ja ohjannut sarjakuvapajoja, ohjannut työharjoittelijoita ja järjestänyt koulutuksia. Lisäksi hän on vetovastuussa syksyllä järjestettävästä Näkymättömät-koulutuksesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Simo Nieminen sekä räppää että opettaa sitä muille. Hän on kirjoittamisen maisteriopiskelija ja kirjoittaa parhaillaan pro gradua räp-terapiasta. Nieminen on toiminut ohjaajana Jyväskylän kaupungin kulttuuripalveluilla Kulttuuriaitan peruskouluille järjestämissä työpajoissa ja lisäksi hän on mukana Räppilähde-kollektiivissa, joka tuottaa erilaisia räp-palveluja. Syksyllä tiedossa on palvelukeskuskiertue, Arvokas elämä, jossa kierretään kymmenessä keskuksessa Jyväskylän alueella. Työpajassa seniorit kertovat tarinoitaan, jotka sitten sovitetaan räp-muotoon.

Keväällä Nieminen piti Näkymättömät-hankkeen puitteissa kaksi räp-työpajaa nuorisotiloilla. Oma tuotantokaan ei ole jäänyt sivualalle, sillä Niemisen alter ego Gynän levy on parhaillaan tekeillä. ”Levyn miksaus on nyt lopuillaan ja sen varmaankin julkaistaan tässä kesän mittaan”, Nieminen kertoo.

https://www.jyu.fi/hum/laitokset/taiku/hlokunta/niemipynttari

https://www.jyu.fi/hum/laitokset/taiku/hlokunta/katja-kontturi

https://rappilahde.wordpress.com

Kevään digitarinapajat on saatu päätökseen – mitä jäi käteen?

Keväällä 2016 Turun ammattikorkeakoulussa käynnistyivät moniammatilliset digitarinatyöpajat. Työpajoja oli kolme ja niitä vetivät kirjasto-ja tietopalvelualan, media-alan sekä kuvataiteen ja valokuvauksen opiskelijat. Yhteistyötahoina olivat Kaarinan Nuoret Pajamestarit ry, KOTA ry ja SPR:n Turun vastaanottokeskus.

mydream

Aihetta työstettiin kuvakollaasien avulla.

Ensimmäisessä digitarinapajassa turvapaikanhakijoiden ryhmä teki digitarinavideoita aiheesta My Dream. Aihetta lähestyttiin kuvakortteja ja kollaasitekniikkaa käyttäen. Sekä osallistujat että ohjaajat jakoivat omia tarinoitaan ja unelmiaan. Kielimuuri aiheutti välillä hankaluuksia, mutta valmiit videot olivat vaivan arvoisia!

Ensimmäisen digitarinapajan ohjaamiseen osallistuneen elokuva- ja televisioalan opiskelija Jan Rudiclon mukaan työskentely eri alan opiskelijoiden kanssa on ollut avartava kokemus. Uusien ihmisten tapaaminen ja erilaisten käsitteiden ja toimintatapojen oppiminen tekivät opiskelusta mielenkiintoista.

Toisen digitarinapajan kohderyhmänä olivat kymppiluokkalaiset nuoret. Pajat aloitettiin osallistujien ja ohjaajien tutustumisella rentoja ja toiminnallisia tutustumisleikkejä avuksi käyttäen. Digitarinoiden aiheeksi valittiin Unelmani, ja tarinoita työstettiin unelmakarttojen avulla. Pajoihin mahtui niin luovaa kirjoittamista, valokuvausta kuin tekijänoikeuksien kertaamistakin. Lopputuloksena syntyi upeita ja koskettavia tarinoita.

Millä adjektiivilla kuvailisit itseäsi?

Millä adjektiivilla kuvailisit itseäsi?

Kirjasto-ja tietopalvelualan opiskelija Heidi Leskelän mielestä digitarinapajojen vetäminen oli haastavaa, mutta opettavaista. Pajakertojen aikatauluttaminen oli haastavaa, koska eri tehtäviin kuluvaa aikaa oli vaikea arvioida ja nuoret suoriutuivat tehtävistä eri tahtia. ”Toisinaan varasuunnitelmien varasuunnitelmatkin piti ottaa käyttöön”, Leskelä naurahtaa. Digitarinapaja toimi hänen mukaansa työskentelymetodina hyvin, sillä digitarinan teossa yhdistyy monta eri elementtiä, joten jokaiselle löytyy mielekästä tekemistä. Nuoret pitivät erityisesti siitä, että saivat itse luoda omanlaisensa videot.

Digitarinan tekemiseen voi liittyä myös huumoria!

Kolmas ja viimeinen digitarinapaja järjestettiin yhteistyössä KOTA ry:n kanssa, Raision kirjaston tiloissa. Osallistujamäärältään paja oli muita pienempi, mutta se ei menoa haitannut. Kertojaäänet videoihin nauhoitettiin valmiiksi kirjoitettua tekstiä spontaanimpaa haastattelutekniikkaa käyttäen. Alkukankeuden jälkeen pajat pyörähtivät lennokkaasti käyntiin, ja vahvuusteema tuotti keskenään erilaisia ja mielenkiintoisia tarinoita. Työskentelymenetelmäksi olisi voinut sopia hyvin myös räppityöpaja, sillä lähes kaikki osallistujista olivat kiinnostuneita musiikista ja erityisesti räpistä.

KOTA ry:n Operation AWESOME-hankkeen projektipäällikkö Minna Saundersin mukaan kirjasto, kansalaisen olohuone sopii tilana hyvin digitarinapajojen toteuttamiseen. Digitarinapajat murtavat perinteistä käsitystä kirjastosta ja sen roolista. Omien tarinoiden kertominen voi parhaimmillaan olla voimaannuttavaa. ”Digitarinapajat ovat onnistuneita, jos niiden avulla onnistutaan antamaan ääni niille, jotka eivät sitä muuten osaisi käyttää”, Saunders toteaa.