Kirjoittajan arkistot: katja

Minun jälkeni maailmassa – omaelämäkerrallisesta sarjakuvasta

Jyväskylässä toteutetuissa luovissa, taidelähtöisissä työpajoissa on päästy tutustumaan muun muassa sarjakuvien tekemiseen. Kurssien ja intensiivityöpajojen tuotoksia on ollut esillä hankkeen virallisessa sarjakuvablogissa kevään ajan. Tehtävänannot keskittyivät hankkeen teeman mukaisesti omaelämäkerrallisiin aiheisiin, joissa nuoret pääsivät tutustumaan itseensä, omaan osaamiseensa ja tekemään itseään näkyviksi.

Mutta millä tavoilla sarjakuvan ja nimenomaan omaelämäkerrallisen sarjakuvan tekeminen on merkittävää? Miten se eroaa esimerkiksi päiväkirjan kirjoittamisesta? Tässä merkinnässä esittelen hieman omaelämäkerrallisuutta sarjakuvan kautta ja pohdin sitä, miten oman elämän kuvittaminen voi näyttäytyä tekijälle jopa terapeuttisena, vaikka kyseessä ei olisikaan varsinainen terapia.

Omaelämäkerrallinen sarjakuva

Tunnettuja (oma)elämäkerrallisia sarjakuvia. Kuva: Katja Kontturi

Tunnettuja (oma)elämäkerrallisia sarjakuvia. Kuva: Katja Kontturi

Omaelämäkertasarjakuva on noussut merkittäväksi ilmiöksi 2000-luvun alkupuolelta lähtien, mikä näkyy sekä julkaistujen sarjakuva-albumien ja -romaanien määrässä että Internetissä olevien erilaisten sarjakuvablogien tarjonnassa. Sellaiset nimet kuin Alison Bechdel (Hautuukoti, 2006) ja Marjane Satrapi (Persepolis, 2000-2003) nostivat omaelämäkerrallisen sarjakuvan medianäkyvyyttä, vaikka jo 1980-luvulla alettiin tiedostaa sarjakuvan potentiaali vakavien aiheiden kertojana mm. Art Spiegelmanin elämäkerrallisen Mausin (1986-1991) ansiosta.

Erityisesti nuoret kokevat Internetin paikkana, jossa he voivat anonymiteetin turvin käsitellä vaikeita aiheita ja saada siihen vertaistukea ja apua. Vuonna 2014 Suomen sarjakuvaseura myönsi ensimmäistä kertaa ”Taivaallisin sarjakuvablogi” -palkinnon, jonka sai blogi Mitä nyt taas? Alkoholistien aikuisen lapsen tarinoita, jossa nimimerkillä ”Kuningatar Alkoholi” piirtävä nuori kertoo omaelämäkerrallisia tarinoita elämästään alkoholistin tyttärenä sekä faktoja muun muassa alkoholin käytöstä.

Kaikki sarjakuvablogit eivät käsittele näin vaikeita aiheita. Tyypillisesti blogeissa käydään läpi omaa arkea ja siihen liittyviä sattumuksia. Myös tunteita käsittelevät ja analysoivat blogimerkinnät ovat mahdollisia, esimerkiksi Kiroileva siili –sarjakuvastaan tuttu Milla Paloniemi pohdiskelee blogissaan En vaan osaa huumorin keinoin omia ihmissuhdekuvioitaan. Blogit mahdollistavat vertaistuen ohessa myös tietynlaisen anonymiteetin; erityisesti, jos tekijä kuvaa itsensä esimerkiksi eläimenä, kun Heta Happonen Harmaan pupun päiväkirjassaan.

Sarjakuvablogista voi syntyä myös oikea albumi. Kuva: Katja Kontturi

Sarjakuvablogista voi syntyä myös oikea albumi. Kuva: Katja Kontturi

Sarjakuvan kuvakerronta onkin täynnä erilaisia ikoneja, joista Harmaa pupu on vain yksi esimerkki. Sarjakuvapiirtäjä ja -tutkija Scott McCloudin mukaan ikoni on mikä tahansa kuva, jota käytetään esittämään henkilöä, paikkaa, asiaa tai ideaa. Kuvallisten ikonien merkitys vaihtelee niiden ulkonäön mukaan, kun taas ei-kuvallisten ikonien merkitys on rajattu ja absoluuttinen: ulkonäkö ei vaikuta tulkintaan, koska ne esittävät ideoita. (McCloud 1994, 27–28.) Ikoneihin kuuluvat muun muassa erilaiset symbolit. Käsite on sarjakuvan tutkimuksessa olennainen, sillä sarjakuva perustuu perinteisesti yksinkertaistettujen pilakuvien käyttöön. Pilakuvat keskittävät huomion kuvan (kuten ikonin) tarkoitukseen, sen ideaan – mitä yksinkertaisempi kuva on, sitä useampaa henkilöä se voisi esittää. Tämänkaltainen universaalius lisää mahdollisuutta samaistua sarjakuvan henkilöihin. (McCloud 1994, 30–36.) Näistä syistä edellä mainitut sarjakuvabloggaajat piirtävät itsestään pelkistettyjä, karrikoituja versioita tai jopa eläinhahmoja: heihin on tällöin helpompi samaistua.

Nämä erilaiset ikonit ja erityisesti symbolit antavat omaelämäkertasarjakuvan tekijälle mahdollisuuden käsitellä vaikeitakin asioita vertauskuvallisesti: teksti voi sanoa yhtä ja kuva toista. Tämä luo mielenkiintoisen kontrastin omaelämäkertojen totuudellisuuteen ja ajatukseen realismista. Sarjakuvista maisterin opinnäytteensä tehnyt Sanna Ala-Ojala onkin huomannut, että omaelämäkerrallisissa sarjakuvissa unet ja fantasia sekä kuultu ja luultu sekoittuvat usein keskenään. Sarjakuvista voi olla vaikeaa löytää todellisuutta jäljittelevää, puhdasta tapahtumallista ja ajallista kulkua kuvaavaa kerrontaa. Hän toteaa, että sarjakuvan tekijä ei joudu samalla tavalla sitoutumaan lukijan määrittelemään aitouden vaatimukseen, vaan hänen on ”oltava rehellinen vain itselleen ja tehtävä se, minkä tuntee ja mitä haluaa.” (Ala-Ojala 2011, 63–64.)

Omaelämäkerta onkin joukko paradokseja: se on faktaa ja fiktiota, yksityistä ja yhteistä, ”totuuksia ja valheita”. Maailma ei ilmene ihmiselle suoraan, vaan ihminen representoi – ilmaisee – maailman itselleen. Nämä ilmaisut ovat hänen mielensä tuotteita, mutta muotoutuneet kuitenkin sosiaalisessa ja kulttuurisessa vuorovaikutuksessa. Meille ei ole olemassa yhtä ainoaa totuutta omasta elämästämme. (Sava & Katainen 2004, 20.)

Sarjakuvissa tämä totuudellisuus näyttäytyy usein subjektiivisina kokemuksina, jotka saatetaan piirtää ruutuihin vertauskuvia hyödyntäen. Esimerkiksi sarjakuvataiteilija David B. kuvaa  veljensä epilepsiaa teoksessaan Epileptikko. David B. visualisoi taudin valtavaksi, atsteekkien kaksiulotteisen taiteen tapaan kuvatuksi lohikäärmeeksi, joka ympäröi koko perheen ja lävistää hänen veljensä (B. 2006, 112). Nuori David hakeutuu mielikuvitusolentojen joukkoon ja taistelee kuvitteellisia sotilaita vastaan (esim. B. 2006, 132–133). B. kuvaa omia tunteitaan ja ajatuksiaan symbolien kautta: hänen on taisteltava sotureita ja veljen lävistävää pelottavaa lohikäärmettä (tautia) vastaan.

Sarjakuvaromaani Epileptikko on lukemisen arvoinen järkäle. Kuva: Katja Kontturi

Sarjakuvaromaani Epileptikko on lukemisen arvoinen järkäle. Kuva: Katja Kontturi

Sanna Ala-Ojala näkee, että monista arkielämää käsittelevistä sarjakuvista nousee voimakkaasti esille ”tekijän tarve jakaa sarjakuvan kautta kokemansa”. Merkittävä tai kipeä kokemus muuntaa sarjakuvan tunnustamisen väyläksi, jonka kautta ”tekijä hakee yhteyttä ja voi vapautua kokemuksensa painolastin kantamisesta yksin.” (Ala-Ojala 2011, 58.) Tämä lienee syynä sarjakuvablogien saamaan suosioon Suomessa. Mahdollisuus saada nimettömänä vertaistukea niiltä samanikäisiltä tai samanhenkisiltä nuorilta, jotka ovat kokeneet vastaavia asioita. Samalla tavalla myös vaikeiden asioiden käsittely omaelämäkerrallisissa, jopa tunnustuksellisiksi kutsutuissa sarjakuvaromaaneissa tuntuu auttavan tekijää käsittelemään tapahtunutta. Se, että joku lukee, että joku näkee, on merkityksellistä.

Ala-Ojala kutsuu omia elämäänsä kuvaavia sarjakuviaan terapeuttisiksi ja tietää sarjakuvan välineellisen arvon niiden kertojana. Hän kuitenkin mieltää terapeuttisuuden käsitteen hankalaksi sen etymologisen taustan takia: se liitetään herkästi hoitokeinoihin, parantamiseen ja suljetussa ympäristössä jakamiseen. Hän puhuisi mieluummin kuvaamisen ja kertomisen tarpeen toteuttamisesta ja toiminnan kautta tapahtuvasta kohtaamisesta. (Ala-Ojala 2011, 46–47.) Toisaalta taiteen tekeminen voidaan mieltää henkilökohtaisella tasolla terapeuttiseksi kokemukseksi, vaikka siihen ei liittyisi suoranaista terapiaa. Silti näiden termien käyttäminen saattaa rajata esimerkiksi työpajoista kiinnostuneita pois, joten sen käyttöä kannattaa harkita. Ohjaaja on kuitenkin eri asia kuin terapeutti.

Sarjakuvan merkitys ilmaisumuotona

[K]uvien tekemisen kautta päästään suoraan kontaktiin kunkin ihmisen omien, olennaisten sisäisten hahmojen ja avointen, ratkaisua vaativien kysymysten kanssa. Kuvailmaisu on jo noiden kysymysten työstämistä, ja luovalla ilmaisulla on jo sinänsä suuri parantava voima. Kaikki kuvat ovat jossain mielessä tekijänsä omia kuvia. (Mantere 1991, 92.)

Kuvataideterapiaa tutkinut Meri-Helga Mantere esittää, että taideterapiassa esiintyy kuvien kehä: ”mielikuvat kiinnittyvät syntyviin kuviin ja nuo kuvat puolestaan synnyttävät uusia mielikuvia.” Niihin liittyvät erilaiset ajatukset, tunteet ja aistimukset tulevat esiin kuvissa itsessään. Mantere väittää, että ”[m]ielikuvat kytkeytyvät yksittäisiin kokemuksiin paljon läheisemmin kuin noita kokemuksia leimaavat sanalliset nimitykset voivat koskaan tehdä.” (Mantere 2010, 14.) Mantere näyttää tarkoittavan sitä, miten kuvat voivat tuoda tunnekokemukset paljon läheisemmiksi kuin pelkät sanalliset ilmaisut.

Mutta entä sarjakuva? Sarjakuva yhdistää toisiinsa kuvaa ja tekstiä. Parhaimmissa tapauksissa kumpikin tukee toista, eikä tarinaa voisi kertoa samanlaisena millään muulla tavalla. Sarjakuvan kerrontakeinojen mahdollisuudet korostuivat ainakin Itselleni entistä enemmän, kun työstin omaa lopputyötäni Sanallistaminen luovuusterapioissa -koulukseen. Päiväkirjan kirjoittaminen ei tuntunut yhtään miltään. Mutta piirtäminen kirjoittamisen rinnalla tarjosi uudenlaisen tavan kuvata asioita.

Kuvaa ja tekstiä yhdistävänä ilmaisumuotona sarjakuva tarjoaa mahdollisuuden kahteen eri tasolla kulkevaan kerrontaan: sanoilla voi kertoa yhtä ja kuvalla toista. Kun omaelämäkerrassa voi vain kertoa tarpeestaan nukkua, kirjoitus- ja muistiongelmistaan sekä itkukohtauksista, sarjakuvassa mukaan voi lisätä visuaalista symboliikkaa tueksi. Tekstissä voi kertoa olevansa vihainen – sarjakuvassa vihan voi näyttää päiden katkaisulla, vaikka tekstissä itsessään ei puhuttaisi minkäänlaisesta väkivallasta.

Sarjakuva on vahvasti lukijaan nojaava kerrontamuoto, sillä lukija täydentää mielessään ruutujen välissä olevan tilan. Sarjakuvan tekijä voi ohjata lukijan lukutahtia ruutujen välisillä siirtymillä, eli sillä, miten iso muutos ruutujen välillä tapahtuu. Lisäksi sommittelulla voi tehdä paljon: oli kyseessä sitten Internetin sarjakuvablogi tai sarjakuvaromaani, sillä on merkitystä, millä tavalla ruudut näytölle tai aukeamalle asettelee. Lukijan silmä voi vaellella kuvien välillä edestakaisin, mikä mahdollistaa esimerkiksi haastavan tilanteen näyttämisen kuvin: ruutujen reunojen ylittävä asia tai tapahtuma voimistuu merkitykseltään muihin nähden ja saattaa viestiä tunnetiloja, joita olisi hankala sanoittaa. Tunnetilat voi myös piilottaa ruutujen taustalle väreinä tai muotoina.

Sarjakuva on kertovaa taidetta, joka yhdistää kuvaa ja tekstiä erilaisin tavoin. Kuten kaikki taide, silläkin on tekijälleen voimakas, subjektiivinen merkitys. ”Taiteen keinoin näkyväksi tehty elämäntarina heijastuu takaisin itselle katsottavaksi, tulkittavaksi ja ymmärrettäväksi. [- -] Teen jäljen itsestäni maailmaan, koen itseni katsomalla tekemääni jälkeä ja vertaan sitä itseeni.” (Sava & Katainen 2005, 24.)

 

LÄHTEET

Ala-Ojala, Sanna 2011: Alakoulusta strippiklubiin. Aikamatka omaelämäkerralliseen sarjakuvaan. Taiteen maisterin opinnäytetyö, Aalto-yliopiston Taideteollinen korkeakoulu, Helsinki.

B., David 2006: Epileptic. William Clowes Ltd, Beccles, Suffolk.

Mantere, Meri-Helga 1991: Mielen kuvat. Kuvallinen ilmaisu terapeuttisessa kontekstissa. VAPK-kustannus, Helsinki.

Mantere, Meri-Helga 2010:  ”Taiteen ja terapian yhteinen kuva”. Teoksessa Taideterapian perusteet, toim. Mimmu Rankanen, Hanna Hentinen, Meri-Helga Mantere. Duodecim, Helsinki, s. 11–19.

McCloud, Scott 1994: Sarjakuva – näkymätön taide. (Alkuteos Understanding Comics: The Invisible Art, 1993.) The Goodfellows KY, Painatuskeskus Oy.

Sava, Inkeri & Katainen Arja 2004: ”Taide ja tarinallisuus itsen ja toisen kohtaamisen tilana.” Teoksessa Taiteeksi tarinoita oma elämä, toim. Inkeri Sava & Virpi Vesanen-Laukkanen. PS-kustannus, Jyväskylä.

Teksti pohjautuu osin allekirjoittaneen lopputyöhön ”Piirrän sinut muistiini.” Omaelämäkertasarjakuvan tekemisen terapeuttisuus surutyössä. (2014)

Katja Kontturi

Näkyviksi kirjoitetut ajatukset

Keväällä starttasimme kirjoitustyöpajan Jyväskylän nuorisopsykiatrian poliklinikalla. Maaliskuun puolivälistä lähtien aloitimme maanantait syventymällä voimavarojen löytämiseen ja omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen. Sitä edelsivät joulukuun Näkymättömät-hankkeen koulutus sekä alkukevään lukuisat suunnittelupalaverit.

Alun perin olimme suunnitelleet kurssin kymmenen viikon mittaiseksi. Käytännön syistä sitä supistettiin ja tapaamiskertoja pidennettiin, sillä kurssia seuraisi heti perään videotyöpaja. Kokonaisuuden pitäisi päättyä kesäkuun alkuun mennessä, joten kirjoittelisimme yhteensä kuuden viikon verran, puolitoista tuntia kerrallaan. Tämä osoittautui itse asiassa hyväksi järjestelyksi, sillä pidempi aika salli myös pidempiä kirjoitusharjoituksia.

Ryhmä hioutui hienosti yhteen alusta alkaen ja yhtä ryhmäläistä lukuun ottamatta kaikki jatkoivat kuuden kerran kokonaisuuden loppuun saakka. Harjoituksemme keskittyivät voimavarat-teeman ympärille ja joka kerralle olimme varanneet harjoituksia (meille tuttuja, sovellettuja tai itse kehiteltyjä) elämän eri osa-alueisiin liittyen. Kattoteemoina kerroilla olivat intohimot / harrastukset, ihmissuhteet, muistot ja tarinat, itsetuntemus / arvot ja asenteet sekä unelmat / kyvyt ja taidot. Näiden teemojen pohjalta arvelimme pääsevämme käsittelemään voimavaroja monelta kantilta ja useasta suunnasta.

Työharjoittelijoiden blogitekstin kuva

Aarrekarttojen äärellä. Kuva: Pia Korhonen

Siispä halusimme koota kurssille myös monipuolisia harjoituksia. Suolsimme tajunnanvirtaa, piirsimme tukiverkostoja, muistelimme lapsuuden lempiharrastuksia, kävimme dialogia fiktiivisten hahmojen kanssa, kirjoitimme kirjettä ja askartelimme aarrekarttoja. Erilaisten menetelmien ansiosta jokainen pääsisi ilmaisemaan itseään silloinkin, kun kirjoittaminen tuntuisi vaikealta. Tehtävien välissä pääsi jakamaan tunteitaan ja oivalluksiaan, ja kannustimme hyödyntämään käytettyjä menetelmiä myös itsenäisesti omien ajatusten selvittämiseksi.

Nuoret lähtivät harjoituksiin mukaan ajatuksella, pohtien ja syventyen. Lopulta meistä ohjaajina tuntui väärältä esittää vaatimusta tai edes pyyntöä varsinaisten tekstien julkaisemisesta sellaisenaan – tärkeämmäksi näytti tulevan omien ajatusten näkyväksi tekeminen itselle sekä näkyväksi tuleminen ryhmässä, muistojen ja kokemusten yksityisyyden kunnioittaminen ja toisaalta rohkeuden löytäminen niiden jakamiseen tiiviissä, turvallisessa porukassa. Sama ryhmä jatkaa digitarinatyöskentelyn parissa, johon tämä kirjoittamiseen perustuva alkuosio heitä hiljalleen valmisti – tällöin myös oman tarinan laajempi julkaiseminen tulee mahdolliseksi.

Saimme kuulla ihania tarinoita, raskaita tarinoita, rakkaita muistoja ja muistoja hetkistä, joissa oli mukana elämän koko tunnekirjo. Ryhmä oli arvokas meille ja toivottavasti sitä myös nuorille. Olemme heille kiitollisia avoimuudesta ja heittäytymisestä, ilo oli läsnä joka tapaamisessa – se pilkahteli ja pärskyi ja toi lämpöä alkavaan viikkoon.

Outi Rantakylä ja Pia Korhonen – hankkeen työharjoittelijat

 

Raportti LuoTa! -seminaarista Tampereelta

Sosiaalisen osallisuuden edistämisen koordinaatio Sokra, Luova ja osallistava Suomi sekä Green Care -koordinaatio järjestivät eilen Tampereella seminaarin. LuoTa! – Luonto- ja taidelähtöisillä menetelmillä hyvinvointia oli tarkoitettu kaikille ESR-rahoitteisille toimintalinjoille, Maaseuturahaston hanketoimijoille, järjestöille ja muille asiasta kiinnostuneille tahoille. Osallistuin päivän ohjelmaan Näkymättömät-hankkeen edustajana ja toivoin tilaisuudesta virikkeitä omaan työpajatyöskentelyyni sekä mahdollisia alan kontakteja. Näin jälkikäteen katsottuna tuntui, että molemmat tavoitteeni täyttyivät.

LuoTa! -seminaari järjestettiin Tampereella Ahlmanin kartanon pittoreskissa perinnepihaympäristössä, jossa toimii myös Ahlmanin ammatti- ja aikuisopisto. Täyteen buukatun seminaarin aikana meillä osallistujilla oli mahdollisuus tutustua hanketorilla muihin alan toimijoihin ja projekteihin. Jos olisin tajunnut, että tämä hanketori oli lähinnä muutaman pöydän levyinen esittelytila lehtisille ja lipareille, olisin napannut muutaman Näkymättömät-hankkeen esitteen mukaani jaettavaksi.

Aamukahvin ja lounaan välissä ohjelmassa oli teoreettista näkökulmaa taiteen ja luonnon tarjoamiin hyvinvointivaikutuksiin. Psykologi ja psykoterapeutti Kirsi Salonen esitteli luontointerventiomalliaan, jossa asiakas viedään konkreettisesti luontoon tai luonto tuodaan istuntoihin pienin erin mukaan. Hänen mukaansa luonto voi parhaillaan etäännyttää eriarvoisesta potilas – terapeutti-suhteesta ja muuttua kahden ihmisen väliseksi keskusteluksi luontopolulla.

Kirsi Salonen aloitti esitelmänsä pyytämällä aurinkoa saliin. Kuva: Katja Kontturi

Kirsi Salonen aloitti esitelmänsä pyytämällä aurinkoa saliin. Kuva: Katja Kontturi

Väitöskirjaansa luontointerventioista viimeistelevä Salonen kertoi huomanneensa tutkimuksessaan, että luonnon vaikutus koettiin asiakkaiden puolelta elvyttäväksi ja tervehdyttäväksi muun muassa minäkuvan osalta.

Taidelähtöisyydesta puhui puolestaan kulttuurialan moniyrittäjä Merja Isotalo, joka on mukana Terveyttä kulttuurista -verkostossa. Hän muistutti meitä siitä, että taiteen parantavaa merkitystä on käytetty tietoisesti hyväksi jo parin tuhannen vuoden ajan: esimerkiksi antiikin Kreikassa oli selvää, että musiikilla oli ihmisen hyvinvoinnille merkitystä. Myös parantajien loitsut ja runot sekä hovien trubaduurit ovat tuoneet taiteesta hyvinvointia ihmisille.

Merja Isotalo esittelee taiteen eri lajeja. Kuva: Katja Kontturi

Merja Isotalo esittelee taiteen eri lajeja. Kuva: Katja Kontturi

Sokran erikoistutkija Anna-Maria Isolan näkökulma oli osallisuus ja miten esimerkiksi taloudellisesti heikommassa asemassa olevat ovat kokeneet taiteen ja luonnon vaikutuksen omaan elämäänsä. Hänen mukaansa taide ja luonto vapauttavat ihmisen näkemään muutakin kuin oman köyhyyden kokemuksen, sillä ne vapauttavat eriarvoisuudesta ja ihmisyhteisön hierarkioista. Kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus nauttia taiteesta museoissa tai kirjoista kirjastoissa. Isola nosti nimenomaan kirjaston merkitykselliseksi paikaksi osallistamaan ihmisiä taiteen pariin. Esimerkiksi sadut ja tarinat käsittelevät paljon lohdun teemoja ja niissä esiintyvät ritualistiset kokemukset, kuten matka lapsuudesta aikuisuuteen, tarjoavat lukijoille elämyksiä.

Anna-Maria Isola ja luonnon ja taiteen merkitykset. Kuva: Katja Kontturi

Anna-Maria Isola ja luonnon ja taiteen merkitykset. Kuva: Katja Kontturi

Lounaan jälkeen meille oli tarjolla viisi todella kiinnostavaa työpajaa: puutarhapaja, mielipaikkaharjoitus, ITE-taidepaja, Voimakuvapaja ja eläinavusteinen paja. Itse osallistuin kahteen erityisen inspiroivaan työpajaan: Mia Heikkilän Voimakuvia luonnosta -pajaan sekä Minna Haverin ITE-taiteen työpajaan. Vaikka seminaaripäivä oli pitkä, olisin toivonut sille lisää aikaa, sillä 45 minuutin työpajat olivat luokattoman lyhyitä. Siinä ehti hiukan raapaista pintaa teoreettisella taustalla ja sitten jäikin 15 minuuttia omaan työskentelyyn. Ei sellaista oikein voinut sanoa kunnon työpajaksi.

SAMSUNG CAMERA PICTURES

Mia Heikkilä ja voimakuvat. Kuva: Katja Kontturi

Mia Heikkilän työpaja mukaili voimauttavan valokuvan ideaa, vaikka hänellä ei kyseistä koulutusta olekaan taustallaan. Hän on ollut mukana useilla nuorille työttömille suunnatuilla leireillä Lapissa, missä on ohjannut erilaisia kädentaidollisia työpajoja sekä valokuvannut nuoria näiden toivomalla tavalla yhdistäen siihen luontoa ja perinteitä. Voimakuvissa tärkeintä on aina prosessi ja se, mikä kuva on kuvattavalle tärkein.

Ehdimme kokeilla myös valotaidetta, jossa Heikkiä kuvasi meidät pimeässä huoneessa pitkällä valotusajalla heiluttelemassa erilaisia lamppuja ja valoja. Niistä tuli aika tyylikkäitä. Sen jälkeen oli tarkoituksena ottaa Heikkilän varaamaa rekvisiittaa ja mennä kuvaamaan voimakuvia ulos. Tämä oli itselleni suhteellisen tuttua mm. Sanallistaminen luovuusterapioissa -koulutuksesta, joten en kokenut sitä haastavaksi ja uskalsin heittäytyä kuvattavaksi – ehkä hieman Game of Thrones -hengessä. Mutta jos valokuvaus ja kuvattavana oleminen ei ole tuttua ja kokee kuvattavana olemisen jännittäväksi, tuollainen lyhyt ohjeistus ei riitä alkuunkaan. Itse kokeilisin vastaavaa menetelmää mielelläni nuorten kanssa Näkymättömät-hankkeen aikana, mutta se vaatii aikaa ja tutustumista ja jonkinlaista luottamusta myös kuvaajaan.

Kokeilin voimakuvaa. Kuvaaja: Linnéa Partanen.

Kokeilin voimakuvaa. Kuvaaja: Linnéa Partanen.

Kuvataiteilija ja opettaja Minna Haveri esitteli omassa työpajassaan meille ITE-taiteen konseptin. ITE tarkoittaa siis Itse Tehtyä Elämää ja se on nimenomaan suomalaisen nykykansantaiteen nimike. ITE-taidetta tehdään nähtäväksi ja katsottavaksi, mutta tyypillisesti omalle pihalle. Tekijät ovat itseoppineita ja käyttävät materiaaleineen betonia, puuta tai metallia, sekä tietenkin muita kierrätysmateriaaleja ja luonnon tarjoamia mahdollisuuksia. Esimerkiksi Parikkalassa oleva Veijo Rönkkösen patsaspuisto on kuuluisimpia ITE-taiteen paikkoja Suomessa.

Minna Haveri esittelee kuvia Veijo Rönkkösen patsaspuistosta. Kuva: Katja Kontturi

Minna Haveri esittelee kuvia Veijo Rönkkösen patsaspuistosta. Kuva: Katja Kontturi

ITE-taiteelle on olennaista luontosuhde ja tarinallistaminen. Sille yksi tyypillisimpiä tapoja on olioittaminen luonnon materiaaleista: silmien lisääminen sopivalle oksankarahkalle tai puulle. Nykyteknologian aikana myös kasvojen näkeminen pistorasiassa on tyypillistä modernia olioittamisen piirteitä. Mekin pääsimme harjoittamaan olioittamista, mistä itse sain valtavasti inspiraatiota.

Vanha herra Grönni on noussut kärttyisenä maan alta kuuntelemaan pulun kujerrusta. Kuva: Katja Kontturi

Vanha herra Grönni on noussut kärttyisenä maan alta kuuntelemaan pulun kujerrusta. Kuva: Katja Kontturi

Kokonaisuutena päivän anti oli ilo ja inspiraatio. Puitteet olivat mahtavat, mutta seminaarin aikataulullinen organisointi olisi voinut toimia hieman paremmin. Työpajat jäivät naurettavan lyhyiksi pilkahduksiksi, joissa ei ehtinyt saavuttaa mitään pitempää prosessia. Päivän loppuun kaavailtu terapiakävely jäi tekemättä, koska osallistujamäärä oli niin suuri. (Toisaalta perinnepuutarha olisi kesällä huomattavasti terapeuttisempi väreineen ja muotoineen.) Myös työpajojen purku ei kaikilta osin toiminut niin hyvin kuin olisin toivonut.

Seminaarin aikana nousi esille myös tärkeitä seikkoja: esimerkiksi rahoitusta tarjoavat tahot odottavat taidelähtöisten menetelmien tarkkaa kuvausta ja niiltä konkreettista tuotosta. Ongelmana on se, miten mitataan luonnon tai taiteen antamaa vaikutusta ja lopputulosta, kun tärkeintä on itse prosessi? Ala tarvitsee mittareita, joilla voi todistaa luotettavasti menetelmien toimivuuden ja hyödyllisyyden ihmisen hyvinvoinnille.

Lopuksi täytyy todeta oman henkisen hyvinvoinnin lisäbonus: sain paijata alpakkaa. Päivä ei voi olla aivan huono, jos on päässyt paijaamaan alpakkaa.

– Katja Kontturi, Näkymättömät-hankkeen tutkijatohtori ja sarjakuvatutkija

Sisäistä supersankaria etsimässä

SAMSUNG CAMERA PICTURES

Supersankarityöpaja vauhdissa

Jos olisit supersankari, mikä olisi erikoiskykysi? Olisitko Tiimi-Toimija, Inspiraattori vai kenties Kielioppikostaja? Miten yrittäisit toiminnallasi parantaa yhteiskunnan tai maailman tilannetta? Mikä olisi supersankariasusi? Muun muassa näitä itsetuntemukseen ja oman osaamisen liittyviä asioita pohdimme perjantaina 15.1. Hyvinvoinnin välitystoimiston järjestämässä Taidelähtöisten menetelmien päivässä, jonne Näkymättömät-hankekin osallistui allekirjoittaneen voimin.

Seminaarin ja työpajoja sisältänyt tapahtuma alkoi Jyväskylän yliopistolla heti aamukymmeneltä, jolloin Tarja Pääjoki esitteli ESR:n rahoittamaa Hyvinvoinnin välitystoimisto -hanketta. Väkeä oli saapunut muistilehtiöiden kanssa ainakin yliopistolta, ammattikorkeakoululta, Sanallistaminen luovuusterapioissa -koulutuksesta sekä muilta taiteen ja kulttuurin aloilta. Päivän tarkoituksena oli avata tutkimuksen näkökulmia taiteen hyvinvointivaikutuksiin sekä päästä tutustumaan ammattitaiteilijoiden kehittämiin soveltavan taiteen menetelmiin. Työpajoihin olikin kutsuttu ohjaajiksi musiikin, tanssin, kuvataiteen ja sirkustaiteen osaajia sekä tietenkin paikalla Näkymättömiä edustanut supersankaripajaa säätänyt (ja allekirjoittanut) Katja Kontturi, joka ei kyllä osaa vieläkään mieltää itseään taiteilijaksi, vaan enemmänkin tutkijaksi.

Ennen kuin pääsimme esittelemään itsemme, ehdimme  kuuntelemaan akatemiatutkija Suvi Saarikallion esitelmän musiikin merkityksestä nuorten tunnetaidoille. Musiikki itsessään on jo tunneilmaisun muoto ja sen erilaiset piirteet, kuten tempo, äänen korkeus ja voimakkuus sekä äänenväri kuvastavat tunteita. Tunteet myös heijastuvat musiikkiin ja samalla niitä voi säädellä musiikin avulla – sekä hyvässä että pahassa. Saarikallio nosti esiin sen, että useiden tutkimusten perusteella on konkreettisesti todettu, että positiiviset tunteet parantavat itsesäätelyä ja hyvinvointia, mikä puolestaan laajentaa ajattelu- ja toimintakykyä sekä rakentaa erilaisia voimavaroja. Taiteen tuoma positiivinen tunnekokemus tekee meille siis konkreettisesti hyvää!

Saarikallion esitelmän jälkeen me toimijat pääsimme esittelemään itsemme, taustamme ja mahdolliset hankkeemme ja käymään innostavan keskustelun yleisökysymysten pohjalta. Esille nousi pohdintaa siitä, miten laitosten työntekijät suhtautuvat paikalle tuotuun taiteeseen tai taidetyöpajaan ja miten heidät voitaisiin integroida mukaan toimintaan; minkä kokoiset ryhmät ovat toimivia ja miten työpajoihin on yleensä suhtauduttu – onko taiteella nähty olevan merkitystä ja ovatko osallistujat itse kokeneet osaavansa tehdä ”taidetta”, vai vieläkö taide nähdään jonain korkeana tuotoksena, johon tavallisella ihmisellä ei ole kosketuspintaa.

Tärkeimpiä huomioita oli ainakin se, että mennään asiakkaan ehdoilla: mitä hän haluaa tai tarvitsee. Sarjakuvan kannalta täytyi ottaa huomioon, ettei termiä ”sarjakuvaterapia” oikeastaan ole vielä olemassa. Vaikka omaelämäkerrallisen sarjakuvan tekemiseen voi kuulua itseterapeuttisia vaikutuksia, asiaa ei pahemmin tutkittu. Oma tavoitteeni tulevien pajojen ohjaajana onkin selvittää, onko sarjakuvan tekeminen jotenkin erilaista suhteessa esimerkiksi (pelkkään) päiväkirjan kirjoittamiseen.

Kysymykset olivat niin hyviä ja aihe niin hedelmällinen, että keskustelua ja pohdittavaa olisi riittänyt helposti pariksi tunniksikin – varsinkin, kun meitä asiantuntijoita oli paikalla useampia ja jokaisella oli omat kommenttinsa ja kokemuksensa.

Minustako supersankari?

SAMSUNG CAMERA PICTURES

Supersankaripajan saldoa

Puolitoista tuntia kestäneissä työpajoissa halukkaat pääsivät kokeilemaan konkreettisesti erilaisia taiteellisia menetelmiä. ”Löydä oma sisäinen supersankarisi!” oli sarjakuvaterapiapaja, jossa tutustutin 12 innokasta osallistujaa sarjakuvan kerronnan ja oman menetelmäni saloihin. Aluksi päästin työpajalaiset pohtimaan omaa arkiminäänsä ja heittäytymään piirtämään sensuroimatta itseään. Niksi on käyttää (mahdollisimman paksua) tussia ja sitä toista, vähemmän tuttua kättä.

Itse pajan teemana oli oman osaamisen näkyväksi tekeminen käyttämällä hyväksi supersankari-ilmiötä. Miten omat työelämän vahvuudet voitaisiin siirtää supervoimiksi? Millaisia välineitä työminän pohjalta syntynyt supersankari käyttää? Tämän pohjalta jokainen sai työstää vapaasti joko lyhyen sarjakuvastripin tai ison, koko sivun kokoisen ruudun eli ”splash pagen”, jossa esitteli oman supersankarinsa.

Jopa puolessa tunnissa voi syntyä varsinaisia neronleimauksia, minkä tämäkin sarjakuvapaja todisti. Melkein näki, miten pienet lamput syttyivät ihmisten päiden yläpuolella ideoiden merkiksi ja papereille alkoi muotoutua uusia, monialaisia sankarihahmoja. Tunnelma oli välitön ja innostunut: lyhyt kommentti- ja palautekierros nosti esille fiiliksen, että tänään on onnistuttu. Toivottavasti tulevaisuudessa useampikin työnantaja saa työhaastattelussa käteensä sarjakuvan, joka kertoo hakijan osaamisesta, mielikuvituksesta ja kerrontataidoista.

SAMSUNG CAMERA PICTURES

Arkiminän ja sankariminän tutkiskelua

SAMSUNG CAMERA PICTURES

Rakkautta ja ymmärrystä jakava supersankari syntyi oman työpaikan pohjalta

Katja Kontturi